Tieto-Finlandia-palkinnon jakotilaisuus 26.11.2009 klo 12

Sampo Oyj:n hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos

Kun Tieto-Finlandian esiraati runsaat kaksi viikkoa sitten julkisti valitsemansa kuusi teosta, mediavastanotto oli tylyn puoleinen. Joukkoon ei mahtunut yhtään muistelmateosta ja perinteisten suurkustantamojen tuotantoa oli jostain syystä karsastettu, sanottiin. Valikoima oli kieltämättä epäortodoksi; majakoitamme kuvaavasta graafisesti vaikuttavasta suurteoksesta ja vanhimman työvälineemme kirveen historiasta Karjalan kansan muisteloihin.

Osittain kritiikkiin voi yhtyä. Tietokirjallisuuden peruslaji, elämäkerrat loistivat, kuten sanottu poissaolollaan samalla, kun perinteistä historiankirjoitusta edusti oikeastaan vain Metsähallituksen - sinällään loistelias - historiikki. Varsinaista debattiteosta, jossa kirjoittaja olisi ottanut kantaa edes jossain määrin ristiriitaa herättävään kysymykseen tai aineistoon ei myöskään ollut mahtunut joukkoon. Hetken mietin itsekin, miten eteeni nostetusta joukosta oikein valitsisin Tieto-Finlandian voittajan.

Tietokirjallisuus on kuitenkin varsin laaja alue; paljon kaunokirjallisuutta hajanaisempi ja useampia kuluttajan tarpeita tyydyttävä ala. Esiraadin on pyrittävä kattamaan useimmat alueet ja lopullinen valitsija joutuu monessakin mielessä pakosta vertaamaan keskenään omenoita ja appelsiinejä. Tämän vuoden ehdokkaat edustavat jokainen oman tietokirjallisuuden haaransa huippua. Voittajan valinta on siten väistämättä syvästi henkilökohtainen. Arvatenkin tästä syystä kilpailun säännöt on kirjoitettu juuri niin kuin ne ovat.

* * *

Rajasin kohta työni aloitettuani valintani kolmeen teokseen. Jo mahtavan kokonsa puolesta niistä näyttävin on Seppo Laurellin loistava kuva- ja historiateos Valo merellä, joka on jatkoa hänen kymmenen vuotta sitten kirjoittamalleen Suomen majakat -teokselle. Tuo aikaisempi kirja on ollut seuranani veneessä ja saaristossa aina julkaisemisestaan lähtien. Koska se oli kirjoitettu rinnan kolmella kielellä, olen voinut antaa sen lahjana myös monelle ulkomaalaiselle vieraalleni tai isännälleni. Ihmiselle, joka on viettänyt lähes koko elämänsä kesät saaristossa ja jolla on etuoikeus saarensa rannasta katsoa kohti horisonttia ja pohjoismaiden korkeinta majakkaa, Bengtskäriä, Laurellin kirja on samalla sekä perusteos että talvi-iltojen seuralainen, joka pitää toivon uudesta merellisestä kesästä hengissä.

Toinen erityisen mieltymykseni kohde oli Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800-1950. Se on pikkumaisen tarkasti tutkittu tarina huumeiden yleisyydestä kahden viime vuosisadan Suomessa. Liekö syynä innostukseeni se, että kirja oli täynnä informaatiota, jota minulla ei aikaisemmin ollut, vaiko vain se, että kuulun sukupolveen, joka hippiliikkeen ja radikalismin saattelemana naivisti uskoi olevansa ensimmäinen Suomessa tajuntaansa kemiallisesti laajentava. Ylikankaan historia palauttaa tässäkin mielessä kuusikymmenlukulaiset maan pinnalle ja muistuttaa meitä kaikkia siitä, että onnea ja hyvän olon tunnetta on turha pitkän päälle hakea muusta kuin todellisuuden maailmasta.

Kun valintani sitten lopulta osui Henrika Tandefeltin Borgå 1809. Ceremoni och fest/Porvoo 1809. Juhlamenoja ja tanssiaisia -teokseen, tiesin sen olevan ennakoitavissa. Joku voisi jopa kirjoittajan kanssa samaan kielivähemmistöön kuuluvana pitää minua jotenkin esteellisenä. Koska en tunne tohtori Tandefeltiä entuudestaan ja koska kirja on julkaistu myös suomenkielisenä SKS:n kustantamana käännöksenä, päätin kuitenkin olla välittämättä asiasta.

Porvoo 1809 on tietenkin ajankohtainen kaksisataavuotisjuhlallisuuksien johdosta. Porvoon valtiopäivät oli se historian kohta, jossa valtiolliset siteemme Ruotsiin tosiasiassa lopullisesti katkaistiin ja jossa Aleksanteri I nosti Suomen "kansakunnaksi kansakuntien joukkoon" - ruotsiksi "upphöjdt för framtiden ibland Nationernas antal". Niin erikoiselta kuin se ehkä kuulostaakin, minulla on kotonani puolisen tusinaa taulua ja patsasta tuosta erikoisesta miehestä, jonka elämää varjosti ikuisesti hänen osallisuutensa isänsä murhaan. Olen joskus ihmetellyt, mitä hän oikeastaan Porvoon sanoillaan tarkoitti. Perustiko hän näin sanoessaan Suomen kansakunnan, josta satakahdeksan vuotta myöhemmin oli nouseva Suomen tasavalta, niin kuin Matti Klinge haluaa meidän uskovan? Vai oliko tuo fraasi vain Speranskin tai jonkun toisen neuvonantajan eräänlainen spin - temppu, jolla kosiskeltiin vallatun suuriruhtinaskunnan alamaisia ja varmistettiin näin heidän kuuliaisuutensa ja samalla lyötiin kiila heidän ja vanhan emämaan väliin?

* * *

Vuosisadan vaihde runsaat kaksisataa vuotta sitten oli ihmiskunnan historiassa hyvin erikoinen ja tärkeä hetki. Teollinen vallankumous ja sen mukanaan tuoma vaurastuminen, maailman ensimmäisen toimivan tasavallan synty Amerikkaan ja Napoleonin uudet sodankäynnin ja ulkopolitiikan säännöt muodostivat kehyksen, jonka puitteissa Wienin kongressi piirsi Euroopan rajat ja intressipiirit uudelleen. Vain parin vuoden sisällä Suomi pääsi kahdesti näyttelemään merkittävää sivuosaa tässä maailmanpolitiikan suureessa draamassa: ensin tullessaan tuolloin Napoleonin kanssa allianssissa toimineen Aleksanterin I:n aloittaman sodan näyttämöksi vuonna 1808; ja uudelleen vuonna 1812 keisarin tavatessa Turussa Ruotsin perintöprinssin Karl Johanin turvatakseen selustansa odotettavissa olevaa ranskalaista hyökkäystä silmälläpitäen.

Noiden tapahtumien väliin asettuu suuri näytelmä, jota ei muualla maailmassa ole juurikaan noteerattu, mutta joka Suomen historiankirjoituksessa on saanut sitäkin suuremman roolin: Porvoon valtiopäivät. Vielä kaksisataa vuotta seremonian jälkeen historioitsijamme kiistelevät sen todellisesta merkityksestä. Kiistatonta on kuitenkin se, että säätyjen laajalti symbolisen uskollisuusvalan ja ylistyksen vastikkeena Aleksanteri I sitoutui noudattamaan "Suomen perustuslakia" - kustavilaisen ajan ruotsalaista hallitusmuotoa siihen 1789 tehtyine muutoksineen. Juuri siksi yksikään historioitsija ei ole passittanut valtiopäiviä poliittisen teatterin piiriin, eikä Henrika Tandefeltkään siihen pyri. Hän kuvaa meille elävästi miten valtiopäiviä valmisteltiin, mikä rooli seremonialla, uskonnolla ja ulkoisilla puitteilla oli niiden onnistumisessa.

Henrika Tandefeltin kirja ei ole ajankohtainen vain juhlavuodesta johtuen. Se muistuttaa meitä puitteitten tärkeydestä ja nostaa eteemme kansainvälisen politiikan teatterin; näyttämön, jolla ei ainoastaan sisällöllä vaan myös muodolla - asusteilla, seremonioilla ja lavasteilla - on suuri merkityksensä. Johtajuus ja siihen liittyvä lojaliteetti eivät ole pelkästään sopimuspohjaisia. Uskollisuuteen ja luottamukseen liittyy aina paljon seremoniaa, ja ollakseen uskottavaa tuo seremonia vaati vuonna 1809 tuekseen tämän päivän silmin lähes lapselliselta vaikuttavaa rekvisiittaa: univormuja, kunniamerkkejä, musiikkia, runoutta, tanssiaisia sekä - ennen kaikkea - protokollaa ja tarkkaa suunnittelua. Speranskin ja Rehbinderin ohjaus oli siksi ratkaisevan tärkeä uuden venäläisen suuriruhtinaskunnan aseman määrittelyssä.

Porvoo 1809 on historiallinen kirja. Tästä syystä tohtori Tandefelt ei - luonnollisestikaan - rinnasta valtiopäiviä omaan aikaamme ja sen poliittiseen käytäntöön. Minun on kuitenkin vaikea sitä välttää: kirja muistuttaa nimittäin meitä elävästi muodon ja sisällön välisestä suhteesta laajemminkin politiikassa, suhteesta, joka - olkoonkin puitteiltaan muuttuneena - edelleenkin on tärkeä. Kun viime viikolla seurasin Englannissa television välityksellä parlamentin avajaisia ja kuningattaren puhetta, jossa hän hallitsijan vallan symbolien ympäröimänä esitti kansakunnalle hallituksensa lähiajan poliittiset tavoitteet, en voinut olla ihmettelemättä miten toisenlainen suhtautuminen seremoniaan voi muualla maailmassa olla. Kun Yhdysvaltain presidentti miljoonien katsojien edessä nostaa oikean kätensä vannoakseen korkeimman oikeuden presidentille virkavalansa ja tunteja kestävä paraati pitkin Pennsylvania Avenueta juhlistaa vallanvaihdosta, se korostaa tapahtuman merkitystä ja luo sille kansakunnan silmissä legitimiteettiä. Kun presidentti Sarkozy heinäkuun 14. päivänä ottaa vastaan Champs Elyséen sotilasparaatin, se vahvistaa ranskalaisten mielessä kuvaa suurvallasta, joka harhaisenakin lisää heidän maansa painoarvoa Euroopan Unionissa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla.

Eivätkä tämän päivän seremoniat rajoitu paraateihin ja kuninkaallisiin juhlamenoihin. Kansainvälisessä politiikassa voi usein olla yhtä tärkeätä se, kuka jonkin esityksen tekee ja varsinkin missä, kuin se, mikä tuon esityksen yksityiskohtainen sisältö on. Kun Yhdysvaltain keskuspankin Federal Reserven Open Market Committeen pöytäkirja julkistetaan, jokainen sen sana ja sanamuoto punnitaan tarkasti Wall Streetillä ja maailman muissa finanssikeskuksissa, koska niillä katsotaan olevan normaalia kielenkäyttöä laajempi symboliarvo. Finanssikriisin ollessa pahimmillaan jopa Ben Bernanken solmion värillä oli kuulemma merkityksensä.

Meille katajaisessa ja luterilaisessa Suomen tasavallassa tämä kaikki on nykyisin perin vierasta. Ehkä on hyvä, että olemme vapauttaneet niin valtiolliset johtajamme kuin useimmat muutkin merkkihenkilöt vanhahtavien seremonioiden kahleista ja edellyttäneet heiltä ensisijaisesti vain kansanomaisuutta. Tosinaan tuntuu kuitenkin siltä, että olemme menneet liian pitkälle, sillä jotain siinä on menetetty. Miten muuten selitämme sen innostuksen, millä kansalaisemme seuraavat suuren maailman seremoniaalisia menoja ja jopa vaatimattomien naapurimaittemme kuningashuoneiden kuulumisia, puhumattakaan omista itsenäisyyspäivän juhlistamme. Seremoniat ja symbolikielen käyttö ovat tietenkin ensisijaisesti viihdettä, mutta niillä on myös toinen, vakavampi puoli. Sen ymmärtäminen on niin tulkin kuin lavastajan roolissa tärkeätä. Joskus toivoisi, että Suomessakin löytyisi tälle häviävälle taiteenlajille hiukan suurempaa ymmärrystä; suomalaiselle johtajuudelle ei olisi pahitteeksi pieni lisäannos draamaa, seremoniaa ja karismaa. Siksi Henrika Tandefeltin kirja, erinomaisen historiankertomuksensa lisäksi toimii myös muistutuksena eräästä maailman - niin menneen kuin nykyisen - ulottuvuudesta, joka meillä jää usein liian vähälle huomiolle.

Samalla, kun esitän lämpimät onnitteluni voittajalle, haluan kiittää kaikkia muita loppusuoralle päässeitä kiinnostavista ja nautittavista lukuhetkistä.