Tieto-Finlandia

Tieto-Finlandia 11.12.2007
Palkintopuhe / Matti Apunen:

Arvon kirjailijat, hyvä yleisö

Hyvän tietokirjan tunnistaa helposti. Sen tunnistaa siitä, että sitä on lähes mahdotonta heittää pois. Sillä miten kukaan järkevä ihminen voisi heittää pois tai haaskata oikeaa ja todellista tietoa?

Hyvään tietokirjaan kiintyy. Olen huono siteeraamaan ulkomuistista runoja tai romaaneja, mutta voin helposti siteerata lapsuuteni merkkiteosta, "Luonnon Kultaista Kirjaa" vuodelta 1959. Se sanoo: "Asfalttilammikkoon loukkuun joutuneiden eläinten huudot houkuttelivat paikalle muita eläimiä, kuten sapelihammastiikerin, joka oli hirveä peto."

"Luonnon Kultainen Kirja" on fantastinen luonnontieteen perustietokirja vuodelta 1959. Se on läpikotaisen asiallinen ja vakuuttava, mutta - kuten esimerkki osoittaa - sen pidätelty dramaattisuus ruokki lapsen mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Tämä on kaiken tietokirjallisuuden jakamaton perustehtävä.

Tässä lyhyessäni tehtävässäni suomalaisen tietokirjallisuuden vääränä kuninkaana olen etsinyt virkkeitä, jotka saisivat minussa aikaan saman vaikutuksen kuin "Luonnon Kultainen Kirja" joskus 1960-luvulla.
Tehtävä on ollut siis perimmiltään hyvin yksinkertainen: Antakaa minulle jotain mikä kilpailee asfalttilammikkoon kuolevan mammutin ja sapelihammastiikerin kanssa, ja minä annan teille tämänvuotisen Tieto-Finlandian voittajan.

o o o

Kaikesta Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta yli 80 % on tietokirjoja. Se tarkoittaa tuhansia nimikkeitä, historioita, käsikirjoja, pamfletteja. Parhaan kirjan hakeminen näin suuresta ja kirjavasta massasta on jokseenkin sama kuin osoittaisi suosikkisivunsa tuhatsivuisesta kirjasta.
Mutta toisaalta: ei pidä ryhtyä
diktaattoriksi jos aikoo valitella olosuhteita ja pyydellä anteeksi. Olen siis tehnyt jyrkän päätökseni, ja sanelen seuraavaa.

Tämänvuotista Tieto-Finlandiaa valitessani painotin vanhoja tietokirjamaisia
hyveitä: luettavuutta, laajaa perspektiiviä ja avaraa maisemaa.

"Luettavuus" on samansukuinen määre kuin ruoan "syötävyys" tai elokuvan "katsottavuus". Ilman tätä ominaisuutta ei hyvästäkään aineistosta jää paljon riemuittavaa. Luettavuudella tarkoitan kirjan tyylillistä eheyttä, ja tämän määreen on tarkoitus korostaa erityisesti kustannustoimittajien ja taustatiimin roolia ja arvostaa heidän ammattitaitoaan.

Tyylillisesti hyvä tietokirjailija on kuin hyvä rakastaja. Hän ei hosu eikä höpötä, vaan etenee määrätietoisesti kohti asian ydintä. Hän ei ole suorituskeskeinen, vaan pysähtyy poimimaan merkitseviä yksityiskohtia. Ja ennen kaikkea hän ymmärtää, että hänen tehtävänsä on palvella selkeyttä.

Otan jo nyt esiin Seppo Turusen mainion kirjan "Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa". Se on kirjoitettu nautittavalla, konstailemattomalla tyylillä, jossa tekijä antaa tosiasioiden ja selkeiden päälauseiden kuljettaa. Parempaa ohjetta tuskin voi antaa kenellekään asiatekstiä tekevälle toimittajalle tai kirjailijalle.

Usko yksinkertaisiin rakenteisiin ja toteuta niitä.

Laajalla perspektiivillä haluan sanoa, että hyvä tietokirja on aina myös hyvä selailukirja. Se ei vanhene tänä jouluna eikä vielä seuraavillakaan lumilla.

Olen painottanut palkittavan kirjan ensyklopedisia ominaisuuksia.
"Ensyklopedinen" on ilmaus, jonka ammattitaitoinen kustannustoimittaja poistaisi pöydälleen tulleesta tekstistä epäröimättä, mutta käytän sitä silti.

"Tietosanakirjamainen" viittaisi enemmän aakkosjärjestykseen, "ensyklopedisella" tarkoitan hiukan suureellistakin yritystä ottaa maailma tai suuri asiakokonaisuus haltuun.
Taidan uskoa, että väsymätön
jalkatyö ja sinnikäs tietojen kerääminen ja yhdistely tuottaa lopulta aina suuremman seuraajien joukon kuin hetken palopuhe.

Ensyklopedisia ominaisuuksia oli monissakin ehdokkaissa. Eniten minut yllätti Rea Peltolan ja Vesa Koivun "Pionit". Se on hurmaava teos, joka tekee tutusta kukkapenkkien kasvista pienen arkipäiväisen mysteerin.
Kirjan ensimmäinen lause kuuluu: "Suuren pioninkukan kannatteluun tarvitaan molemmat kämmenet". Se on kaunis ja tyylikäs aloitus tietokirjalle, teokselle joka antaa hiljaiselle kohteelleen hienosti luonteen ja persoonallisuuden.

Se ei kuitenkaan ole valintani Tieto-Finlandian voittajaksi. Eivät myöskään Hannu Mäkelän "Casanova" ja Seppo Zetterbergin "Viron historia". Ne ovat järeitä, perusteellisia teoksia ja epäilemättä tietokirjojen aatelia. Paljastan pääni tekijöiden uutteruuden ja järjestelmällisyyden edessä.

Valitsemani tekijän kanssa olen hetkittäin ollut lujasti eri mieltä, ja joskus epäpuhtaastikin arvostellut hänen näkemyksiään. Siitä huolimatta hänen omistautuminen asialleen on vastustamatonta. Tämän omistautumisen tuloksena syntyneen kirjan rikkaus, ja sen eeppinen ja fyysinen paino lopulta musersivat minut alleen.

Tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkinnon osoitan Peter von Baghin teokselle "Sininen laulu: Itsenäisen Suomen taiteiden tarina".

o o o

"Sininen laulu" on moniääninen, se on kollaasi tai mosaiikki - miten haluattekaan sitä kutsua. Siinä olennaista on äänten runsaus ja niiden kokonaisuudesta hahmottuu se suuri kuva, jota kutsutaan suomalaiseksi taiteeksi. Tämän pirstaletekniikan toinen nimi on "Vastuu siirtyy kuulijalle", mutta tässä tapauksessa niin sopii ollakin.

"Sinisen laulun" merkittävin ominaisuus on se, että se ei puhu kohteestaan kuin aikansa eläneestä esineestä, joka "varmaankin merkitsi jotain aikansa ihmisille". "Sinisen laulun"
viehättävä ominaisuus on se, että sen kuvaamat kirjat, näytelmät, maalaukset, veistokset, elokuvat, musiikki ja ihmiset ovat vahvasti läsnä, vuosikymmenestä riippumatta.

Von Bagh kuulee ääniä vasemmalta ja oikealta ja kirjoittaa koko kansakunnan kulttuurihistoriaa. Suurten linjojen joukossa on pieniä tarinahelmiä.
Hämeenlinnan vankilassa sodan aikana istuneet kommunistiset naisvangit saivat luvan perustaa kuoron. He lauloivat isänmaallisuudestaan tunnettua V.A. Koskenniemeä, "koska eivät löytäneet mitään muuta hyvää". Poliittiset vangit valitsivat mieluummin taiteen totuuden kuin politiikan totuuden.

Mosaiikkitekniikka palvelee lukijaa, koska se antaa tekstille mahdollisuuden tavattomaan tiiviyteen.
Normaalin taidehistorian sidelauseet ja johdattelut on leikattu pois, ja jäljelle on jäänyt asian ydin. Se antaa tilaisuuden katsoa asiaa korkealta tai silmäntasalta, kuten Veijo Meren pienen pojan kokemuksena, jossa sekoittuvat aikansa ylevä runous ja sodan pelko. Se antaa mahdollisuuden varaumiin, tai Pekka Tarkan tavoin jopa sen myöntämiseen, että hänen ensimmäiset yrityksensä lukea Volter Kilpeä menivät hukkaan.

"Sininen laulu" puhuu "korkeakulttuurista", mutta luontevasti, alentumatta ja ilman akateemista koukeroisuutta. Se ei pyytele varovasti anteeksi kohteensa vaikeaselkoisuutta, koska von Bagh on ymmärtänyt asian oikein - hyvä taide ei ole koskaan elitististä ja monimutkaista. Oikea taide puhuu kirkkaasti ja ymmärrettävästi, ja oikeasta taiteesta puhuvan kirjan on toimittava samoin.

"Sininen laulu" on tyylillisesti hiukan ohennettua von Baghia, mutta niin että tekijän ominaislaatu on tallella. Peter von Bagh on suomen kielen biodiversiteetin kannalta tärkeä mies; hän on jokseenkin omin voimin pelastanut suomen sanavarastoon ilmaukset "lumoava", "suunnaton", "ristivalaisu" ja "nousukasmainen". Näistä olen erityisen kiintynyt viimeksi mainittuun, koska se on niin ladattu, ja se viittaa sosiaalihistoriassa kauas, jonnekin muistin horisontin taakse.

Arkista ja akateemista, hiomatonta ja hienostunutta samassa virkkeessä, ja molemmat ulottuvuudet samalla mutkattomuudella. Tätä on Peter von Bagh omimmillaan.

"Sininen laulu" päättyy Severi Parkon sitaattiin, joka päättäköön myös tämän
laulun:

"Olenhan minäkin taipuvainen jumaloimaan ihmisen teknisiä keksintöjä, insinöörintaitoa, mutta kuitenkaan todellinen taito tai edes työtekniikka taiteen tai muun kulttuurin alalla ei lähde välineestä. Ehkä se lähtee ihmisaivoista, en minä sitä tiedä."

Parhaat kiitokseni kaikille tekijöille, vilpittömät onnitteluni voittajalle.