Tieto-Finlandia-palkinnon 2006 jakotilaisuus 14.12.2006

Suomen Akatemian pääjohtaja Raimo Väyrysen puhe tilaisuudessa

Tietokirjapalkinnon jakajaksi joutunut henkilö ei voi välttää pohtimasta hyvän tietokirjan kriteereitä ja oman arvionsa perusteita. Hyvälle tietokirjalle ei ole mitään yhtenäistä mallia, eikä ainoaa oikeaa ratkaisua. Lukijana valitsijaa ohjaavat luonnollisesti hänen henkilökohtainen taustansa, asiantuntemuksen luonne ja myös mieltymyksensä. Silti valinta ei saa eikä voi olla mielivaltainen, vaan sen täytyy olla läpinäkyvä. Muidenkin lukijoiden on pystyttävä muodostamaan oma käsityksensä siitä, onko tehdylle valinnalle olemassa riittävän selkeät perusteet. On väistämätöntä, että monien mielestä lopputulos on joka tapauksessa väärä, mutta siitä huolimatta tehtävään on tartuttava "without fear or favor".

Tietokirja ei ole tietenkään sama asia kuin tieteellinen teos. Mielestäni hyvässä tietokirjassa täytyy olla tietty analyyttinen ote, joka pitää sen koossa. Pelkät taulukot ja kartat antavat kyllä informaatiota, mutta niistä puuttuu hyvän tietokirjan ydin: tarina, joka vie tekstiä eteenpäin. Sen vuoksi myöskään hakuteos ei ole sellaisenaan hyvä tietokirja, ellei se anna samalla avaimia esitetyn tiedon tulkintaan. Arviossani en ole kiinnittänyt erityistä huomiota teosten graafisiin ominaisuuksiin.

Hyvän tietokirjan on oltava yleisteos siinä mielessä, että siitä pystyvät nauttimaan nekin, joilla ei ole erityispätevyyttä alueella. Voitaneen vielä lisätä, että hyvässä (tieto)kirjassa on usein yllätysmomentteja, jotka avaavat lukijan silmiä uudelle ja odottamattomalle. Pahitteeksi ei ole myöskään tutkimuskohteen kriittinen käsittely, oli kyse sitten yhteiskunnallisesta kysymyksestä, historiallisesta ilmiöstä tai yksittäisestä henkilöstä.

Petri Neuvonen on toimittanut useiden muiden asiantuntijoiden avulla teoksen "Kerrostalot 1880-2000 - Arkkitehtuuri, rakennustekniikka, korjaaminen" (Rakennustieto Oy). Teksti ja erittäin runsas ja laadukas kuva-aineisto on järjestetty kronologisesti viiteen periodiin, jonka rakentamisen ominaispiirteet käydään läpi rakennepiirteitä ja tyylisuuntia luokittelemalla. Lukija saa kirjasta hyvin yksityiskohtaisen käsityksen siitä, kuinka välipohjat, porrashuoneet, ikkunat, parvekkeet ja monet muut kerrostalojen osatekijät ovat kehittyneet reilun sadan vuoden aikana. Liikkuessaan tai asuessaan kerrostaloalueella tämän kirjan lukenut katsoo näitä taloja uudella silmällä. Voi tosin olla, että rakentamisen suuret linjat ja taloudelliset taustatekijät välillä hieman peittyvät yksityiskohtien runsauteen.

Eero Saarenheimo on kirjassaan "Casanova ja Sprengtporten. Kirjastonhoitajan ja kenraalin viimeiset vuodet" (Tammi) kuvannut kahden epätavallisen miehen välistä epätavallista suhdetta 1700-luvun poliittisessa ja kulttuurisessa ilmapiirissä. Kyse ei ole niinkään kaksoiselämäkerrasta kuin sosiaalisten suhteiden kuvauksesta, jossa on päähenkilöiden lisäksi mukana monia muitakin henkilöitä, sekä ylhäisiä että alhaisia. Kirjan perustana olevan aineiston kokoaminen on vaatinut erityisiä ponnistuksia eri puolilla Eurooppaa ja erityisesti Keski-Euroopan kirjastoissa, linnoissa ja kylpyläkaupungeissa. "Casanova ja Sprengporten" antaa näistä henkilöistä hyvin nyansoidun kuvan verrattuna heihin liittyviin usein kaavoittuneisiin käsityksiin naistenmiehenä ja maanpetturina. Pikemminkin teos on kuvaus siitä, kuinka kaksi vanhenevaa ja urallaan sivuraiteelle ajautunutta miestä pyrkii hankkimaan filosofista sisältöä elämälleen.

Satu Salonen on kirjassaan "Sairaan hyvä potilas" (Duodecim) laatinut omienkin kokemustensa pohjalta opaskirjan potilaalle, koska "sairastaminen on taitolaji". Hän erittelee monipuolisesti muun muassa potilaan ja lääkärin välisiä suhteita, potilaan monta kertaa ristiriitaista asemaa yhteiskunnan byrokratiassa ja lainsäädännössä sekä vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Kirjassa on paljon vakavaa asiaa sekä käytännöllisiä ja eettisiä ohjeita potilaalle, mutta myös elämänkokemuksen tuomaa huumoria ja viisautta. Kirja korostaa potilaan omaa aloitteellisuutta ja tarvetta valmistautua riittävän ajoissa tulossa oleviin terveyskriiseihin: "minkä terveenä oppii, sen sairaana taitaa". Kirjoittaja esittää perusteltua ja omistakin kokemuksista lähtevää arvostelua nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän vinoutumiin kuitenkin ilman, että kirjasta tulee valitusvirttä.

Caterina Stenius paneutuu syvälle musiikin maailmaan teoksessa "Chaconne. En bok om Magnus Lindberg och den nya musiken" (Söderströms), joka on ilmestynyt myös suomeksi "Magnus Lindberg ja uusi musiikki" (WSOY, kääntäjä Caj Westerberg). Kyseessä on vain väljässä mielessä elämäkerta kansainvälisesti erittäin tunnustetusta ja aktiivisessa luomisvaiheessa olevasta uuden musiikin säveltäjästä. Tämän lisäksi kirja on myös essee yhdestä suomalaisesta modernin ja klassisen musiikin sukupolvesta, heidän sosiaalisesta yhteisöstään, joka on luonut vahvan kansainvälisen ulottuvuuden toiminnalleen. Kirjan sosiaalista ulottuvuutta korostaa kaunis kuvaus sukuyhteisöstä ja sen merkityksestä taiteilijalle. Lopulta "Chaconne" antaa kuvan siitä, millaisen älyllisen ja teknisen prosessin kautta Lindbergin sävellykset syntyvät. Kirja tarjoaa mielenkiintoisen joskin polveilevan kehityskertomuksen, jonka lopputulosta on vielä ennenaikaista kirjoittaa.

Ilmari Susiluoto on käsitellyt teoksessaan "Suuruuden laskuoppi. Venäläisen tietoyhteiskunnan synty ja kehitys" (WSOY) systeemiteorian asemaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä sekä sen yhteyksiä maan politiikkaan ja ideologiaan. Tutkimus osoittaa sen, kuinka systeemiteoria ja kybernetiikkaa koettiin poliittisesti vaaralliseksi ja sen kehittäjät vaiennettiin samalla kun tarvittiin uutta teknologiaa kylmän sodan aikaisessa suurvaltakilpailussa. Neuvostoliiton sotilas-teolliseen kompleksiin syntyi "suljettu tietoyhteiskunta", jolla oli vain rajalliset mahdollisuudet omavoimaiseen tieteelliseen evoluutioon. Siksi pyrittiin hyödyntämään laillisin ja laittomin keinoin läntistä tietotekniikkaa. Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi samalla suljetun tietoyhteiskuntamallin romahtamista ja parhaiden asiantuntijoiden siirtymistä länteen (tässä murroksessa oli suomalaisiakin ulottuvuuksia). Vaikka Venäjä on nykyään it-alalla pahasti länttä jäljessä, niin maan historia osoittaa tutkijoiden kyenneen tekemään merkittäviä keksintöjä kiertämällä järjestelmän luomia rajoitteita. Pitkä teknologinen perinne antaa lupauksia, että aito venäläinen informaatioyhteiskunta olisi joskus luotavissa. Susiluodon teos on kirjoitettu eloisasti ja se problematisoi aidosti neuvostoyhteiskunnan anomaalisia piirteitä.

Erkki Tuomioja saanut pitkäaikaisen työn jälkeen valmiiksi sukuunsa liittyvän kaksoiselämänkerran "Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa" (Tammi). Teos on alun perin kirjoitettu englanniksi ("A Delicate Shade of Pink", kääntäjä Heikki Eskelinen) ja se on ilmestynyt myös viroksi. Kirja perustuu suhteellisen laajoihin arkistotutkimuksiin, vaikka osa aineistosta on kirjoittajan kovista yrityksistä huolimatta edelleenkin ulkomailla lukkojen takana. Kirjan keskeisenä teemana on Wuolijoen poliittinen ja kirjallinen toiminta sekä liiketoiminnan ylä- ja alamäet. Salme Pekkalan (Dutt) toiminta brittiläisen ja eurooppalaisen kommunismin palveluksessa jää teoksessa vähemmälle huomiolle. Kirja tuo uutta tietoa Wuolijoen kansainvälisestä toiminnasta ja sijoittaa hänen henkilökohtaiset ratkaisunsa kunkin ajankohdan kansalliseen ja kansainväliseen yhteyteen. Harvalla sisarparilla on ollut yhtä kirjava elämänkaari kuin Murrikin siskoksilla, joiden kokemukset on nyt kirjattu muistiin.

Tieto-Finlandia-palkintoa varten on jätetty arvioitavaksi kaikkiaan 206 julkaisua, joista liki puolet käsittelee historiaa tai ovat elämäkertoja. Tällä tilastollisella seikalla ei pidä sinänsä olla mitään yhteyttä palkittavan tietokirjan aihepiirin kanssa. Silti olen päättänyt palkita historiallisen teoksen, valtiotieteen tohtori Erkki Tuomiojan tutkimuksen "Häivähdys punaista". Ei ole pelkkää rituaalia sanoa, että valinta on ollut minulle äärimmäisen vaikea ja jos mahdollista, niin olisin jakanut sen ainakin kahteen osaan.

Perusteena ratkaisulleni on ennen kaikkea se, että Tuomioja on onnistunut kokoamaan tutkimuksensa kohteista ja erityisesti heidän kansainvälisistä yhteyksistään paljon uutta tietoa, joka valaisee myös yleisemmin Suomen poliittista historiaa. "Häivähdys punaista" osoittaa omasta näkökulmastaan, kuinka aktiivisia olivat suomalaisten kommunistien ja eräiden kulttuurihenkilöiden kansainväliset poliittiset suhteet ja kuinka toimeliaita varsinkin brittikommunistit olivat Suomessa, varsinkin sukuyhteyksien ja toisaalta Ruotsin kautta.

Tuomiojan teksti pitää myös terveellistä etäisyyttä Wuolijoen poliittisiin valintoihin ja tämän niille antamiin selityksiin. Hän osoittaa Wuolijoen olevan välillä omissa selityksissään epäluotettava ja usein liioittelevan omaa poliittista merkitystään. Ilmeiseltä vaikuttaa, että Wuolijoelle ei henkilökohtaisesti riittänyt menestyminen kirjailijana ja ensimmäisen maailmansodan poikkeusoloissa liikenaisena, vaan hän halusi jäädä myös poliittiseen historian Suomen (ja Viron) pelastajana. Tämä merkitsi hänen strategiassaan läheisiä yhteyksiä neuvostoliittolaisiin tiedustelupalveluihin niin, että ajoittain voidaan todella puhua maanpetoksellisesta toiminnasta. Wuolijoen ajattelussa heijastuu ajoittain merkillinen kognitiivinen dissonanssi hänen itsensä kokemien motiivien ja käytännön toiminnan välillä.

Hella Wuolijoella oli puolen vuosisadan aikana likeiset suhteet useimpiin suomalaisiin poliittisiin vaikuttajiin. Osa heistä oli nostamassa häntä heti jatkosodan jälkeen Yleisradion pääjohtajaksi ja eduskuntaan. Erityisesti porvariston ja sosiaalidemokraattien päävirrassa hän oli osan suututtanut niin, että suunnan muuttuessa 1940-luvun lopulla hänellä ei ollut enää poliittista tulevaisuutta.

"Häivähdys punaista" sisältää toki kuvauksia myös suhteellisen hyvin tunnetuista seikoista kuten Brechtin ja Wuolijoen kirjallinen suhde sekä Kerttu Nuortevan tapaus. Luulen kuitenkin, että nykyaineistoilla ei ole kaiken kaikkiaan luotavissa tätä täsmällisempää kuvaa Hella Wuolijoen poliittisesta toiminnasta ja sen kiistanalaisesta luonteesta. Kirja on myös rakenteeltaan selkeä kokonaisuus ja sen käännösteksti sujuvaa. Erkki Tuomioja ei ole kirjoittanut sukukronikkaa, vaan etäisyyttä hakevalla kriittisen tutkijan otteella analyysin Suomen poliittisen historian yhdestä mielenkiintoisesta ulottuvuudesta.