Tieto-Finlandia-palkinnon jakotilaisuus

Helsinki, 20.1.2005

Kansleri Kari Raivio:

Eri tieteenalojen saavutusten ja huippunimien vertaamista toisiinsa pidetään yleisesti sopimattomana. Vaikka joku rohkenisi väittää, että Isaac Newton oli suurempi tiedemies kuin Charles Darwin, tai Olli Lounasmaa merkittävämpi tutkija kuin Georg Henrik von Wright, niin myös päinvastaisille mielipiteille löytyisi varmaankin puolustajia, kunnes koko kysymyksenasettelu todettaisiin absurdiksi. Kuitenkin tutkimuksen saavutuksia joudutaan usein arvioimaan ja arvottamaan, olipa kyseessä virkaan nimittäminen, apurahan myöntäminen tai tunnustuspalkinnon jako, joka kilpailuhenkisessä yhteiskunnassamme on kiinnostusta herättävä ja laajeneva harrastus. Kuten urheilussa niin myös näissä tieteellisissä kisoissa on kuitenkin tapana määritellä laji tai sarja, jossa kilpaillaan. Nobelin palkintoja ei jaeta tieteelle yleensä vaan joillekin selkeästi, joskin melko väljästi määritellyille aloille. Tärkeänä pidetään myös sitä, että ansioiden punnitsemisesta vastaa kyseisestä alasta hyvin perillä oleva asiantuntija tai raati, eli kyse on vertaisarvioinnista.

Ovatko tällaiset pohdiskelut relevantteja, kun kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus tai sen saavutukset sinänsä, vaan tietokirjallisuus? Voiko hyvin eri tyyppisiä kirjoja ylipäätään verrata keskenään ja arvottaa yksi muita ansiokkaammaksi? Eikö tällaisen arvioinnin pyytäminen yhdeltä henkilöltä osoita suurta harkintakyvyn puutetta ja pyyntöön suostuminen vielä suurempaa? Tieto-Finlandia -palkinnon jaosta vastuullinen henkilö joutuu näet rikkomaan kahta juuri kuvaamistani periaatteista. On verrattava keskenään hyvin erilaisista lähtökohdista syntyneitä ja tavoitteeltaan erilaisia kirjoja, joiden kohdeyleisö ja käyttötavat ovat myös erilaisia. Ne painivat siis eri sarjoissa. Toisaalta ratkaisun tekijänä joudun toteamaan, että en voi enkä halua esiintyä asiantuntijana yhdelläkään niistä aloista, joita kuusi arvioitavaa teosta edustavat. Lohtuni on se, että kyseessä ei olekaan tieteellinen vertaisarviointi, vaan toimiminen tavallaan lukijakunnan edustajana. Lukijakunnaksi katson niin sanotun suuren yleisön, joka Suomessa on keskimäärin varsin valistunutta ja yleissivistynyttä. Sitä todistaa suuri tietokirjojen kysyntä, jota nytkin esiraadin käsittelemä laaja tarjonta pyrkii tyydyttämään. Lähtökohtani on se, että jos kirjan lukeminen edellyttää jonkin erityistieteen syvällistä osaamista, kyseessä ei ole tietokirja. Koska tietokirjallisuudessa on selvästi erilaisia lajityyppejä, niin tarkastelen lyhyesti kuutta loppukilpailijaa omassa sarjassaan, vaikka ne onkin asetettu samalle lähtöviivalle.

Esko Salmisen kirja "Viestinnällä vallankumoukseen" edustaa lähihistorian tutkimusta, joka nojaa paljolti tiedotusvälineisiin ja kirjoittajan omiin kokemuksiin. Hän oli moneen otteeseen tapahtumien keskipisteessä, jopa varsin poleemisessa suhteessa kirjan päähenkilöihin. Heiksi luen Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen professorit Kaarle Nordenstrengin ja Pertti Hemanuksen, jotka 1970- ja 1980-luvuilla suuntasivat tieteenalansa uusille marxilaisille urille. Tämä vaikutti useiden journalistisukupolvien koulutukseen, ajatteluun ja toimintatapoihin. Sillä on ehkä ollut osuutensa myös koko suomalaisen median vaisuuteen, erityisesti suhteessa Neuvostoliittoon, joskin yleinen poliittinen ilmapiiri on varmasti ollut ratkaisevampi. Yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelu heti tuoreeltaan on sinänsä kiinnostavaa ja antaa mahdollisuuden elävien henkilöiden kokemusten ja muistitiedon hyväksikäyttöön. Toisaalta vasta tietty ajallinen etäisyys tapahtumiin luo pohjaa tasapuolisempaan arviointiin ja pitkän tähtäyksen vaikutusten analyysiin. Salmisen teksti on kokeneen journalistin sujuvaa kynänjälkeä, ja kuvatut tapahtumat etenevät väliin kuin jännityskertomus.

Olli Lehdon teos "Oman tien kulkijat" kuuluu elämäkertojen sarjaan. Se kuvaa kolmen Väisälän veljeksen, Vilhon, Yrjön ja Kallen, elämänvaiheita ja niitä merkittäviä saavutuksia, joihin he kukin ylsivät matematiikan ja luonnontieteiden tutkijoina, opettajina ja hallintomiehinä, Vilho myös liikemiehenä. Pienestä pohjoiskarjalaisesta kylästä Suomen ja koko maailman huipulle noussut veljessarja on varmaankin ainutlaatuinen maamme tieteen ja Vaisala Oyn menestyksen kautta myös teollisuuden historiassa, ja siksi ilman muuta elämäkerran arvoinen. Kun heistä yksikään ei elinaikanaan sitä itse ehtinyt tekemään, niin Olli Lehdon tarttuminen tähän hankkeeseen on erinomainen asia. Hän on näet syvällisesti perillä niistä tieteenaloista, joilla Väisälän veljekset toimivat, ja on näin ollen pystynyt näkemään olennaiset asiat ja myös selittämään ne maallikolle ymmärrettävällä tavalla. Hänellä on myös ollut tilaisuus täydentää julkista tietoa yksityisellä kirjeenvaihdolla ja omaisten haastatteluilla. Vaikka kaikki veljekset olivat omistautuneet työlleen, heidän elämänvaiheissaan oli monia mielenkiintoisia piirteitä, jotka liittyivät toisaalta maamme historiaan itsenäistymisen aikoihin ja toisaalta akateemisiin intrigeihin. Vaikka Olli Lehto on matematiikan huippututkija, niin hänen tekstinsä on kaukana kuivan tieteellisestä esitystavasta. Tyyli on kaunokirjallinen ja kirja helppolukuinen, ei luettelo Väisälän veljesten urakehityksestä.

Jaakko Hämeen-Anttilan "Islamin käsikirja" ei nimestään huolimatta ole hakuteos, vaan tiivis esitys islamin historiasta, oppisisällöstä ja asemasta nykymaailmassa. Kirjoittaja on kokenut suuren yleisön valistaja ja alansa ehdoton asiantuntija, minkä osoittaa muun muassa se, että sitaatit Koraanista ovat tekijän omasta suomennoksesta. Johdannossa todetaan, että kirjan tarkoitus on vastata sekä viime aikoina esitettyihin kysymyksiin että niihin, joita olisi pitänyt esittää. Kirjan luettuani tuli mieleen oikeastaan vain yksi kysymys, joka olisi ansainnut enemmän pohdintaa, nimittäin se, miksi tuhat vuotta sitten maapallon edistyksellisin tieteen ja taiteen tyyssija vähitellen taantui ja on edelleen selvästi jäljessä länsimaiden kehityksestä. Mongolien hyökkäys 1200-luvulla ei vaikuta riittävältä selitykseltä edelleen jatkuvalle alamäelle. Kirjan erityinen ansio on, että se osoittaa monet median kautta välittyneet tiedot ja niihin pohjautuvat käsitykset islamin olemuksesta virheellisiksi. Kirjoittaja argumentoi vakuuttavasti, miksi Samuel Huntingtonin laajalle levinnyt väittämä länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin väistämättömästä yhteentörmäyksestä ei ole paikkansapitävä. Huolimatta eräistä poliittisista tulehduspesäkkeistä ja ääriryhmien terroriteoista kulttuurien ja niiden perusarvojen yhtäläisyydet ovat näet paljon eroja suuremmat.

Kaisa Häkkisen "Suomen kielen etymologisen sanakirjan" nimi kertoo, mihin kategoriaan se kuuluu. Tekijä on etymologian tutkijana auktoriteetti, jopa niin kokenut, että ei ole katsonut tarpeelliseksi selittää "etymologia" tai "auktoriteetti" -sanojen etymologiaa kirjassaan. Monta muuta sanaa siihen kuitenkin mahtuu, 6000 kaikkiaan, vaikka joudunkin myöntämään, että en niitä laskenut. En ole myöskään lukenut kirjaa kannesta kanteen, vaan selaillut sen läpi, pysähdellyt tuon tuostakin lukemaan mielihyvällä jonkun mielenkiintoisen sanan selitystekstin. Kaisa Häkkinen on onnistunut ilmaisemassaan tavoitteessa tehdä kirja tavalliselle kiinnostuneelle lukijalle, ei kielentutkijalle, jota varten on laajempia ja teknisempiä teoksia. Hakusanojen valinta on tietysti tärkeä peruste arvioitaessa sanakirjan käyttökelpoisuutta. Suomen kielen kantasanat ovat hyvin edustettuina, lainasanojen mukaan otto on enemmän sattumanvaraista ja paljolti makuasia.

Suuri maailmankartasto "Gaia" on kunnianhimoinen yritys tehdä suomalainen, osittain uudentyyppinen ja karttojen lisäksi runsaasti taustatietoa sisältävä teos. Tämä hanke kuuluu selvästi joukkuelajeihin, sillä sen tekemisessä on ollut mukana suuri joukko maantieteen ja kartografian asiantuntijoita, valmentajinaan Sakari Viertiö, Risto Pekkanen ja Janne Kostamo. Kartat ovat pääosin selkeitä, sillä tekijät ovat onnistuneet ratkaisemaan monia ongelmia, jotka voivat tehdä kartoista sotkuisia ja vaikeaselkoisia. He eivät ole yrittäneet mahduttaa niihin liikaa pikku detaljeja ja triviaaleja paikannimiä, ja eri kohteiden tekstivärit erottuvat yleensä hyvin taustavärityksestä. Taustatieto on myös pääosin onnistuneesti esitetty, muun muassa ajankohtainen mannerlaattojen sijainti ja hankauskohdat ovat saaneet oman selkeän karttansa. Khao Lakia sen sijaan ei löydy, mikä valitettavasti nyt pitää paikkansa. Pyrkimys tiivistää maapallon ja ihmiskunnan historia muutamaan sivuun on turhankin kunnianhimoinen eikä anna maantieteelliselle osalle juurikaan lisäarvoa. Maailma muuttuu, ja etenkin valtiolliset rajat joskus siirtyvät tai niistä kiistellään. Tältä osin kartasto on nyt ajan tasalla, mutta varmuuden vuoksi olisi ollut hyvä jossakin ilmoittaa, minä ajankohtana kirjan tiedot on päivitetty tai ainakin milloin se on painettu.

Viimeiseksi olen jättänyt periaatteella "Last but not least", kirjan "Antiikin urheilu" siksi, että se tulee saamaan tämän vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Kyseessä ei ole urheilukirja, vaan se edustaa lähinnä kulttuurihistoriaa. Aihepiiri ei näet rajoitu ruumiinkulttuuriin, vaan kirja antaa varsin monipuolisen kuvan myös Kreikan ja Rooman historiasta, mytologiasta, runoudesta ja yleisestä tapakulttuurista. Olympian kisojen synty, nousu yleisön suosioon ja suurten palkintorahojen lähteeksi, voiton tavoittelu keinolla millä hyvänsä, tehovalmennus doping mukaan lukien, ja kisojen vähittäinen rappio ja unohdus johtavat väistämättä ajatukset nykyolympialaisten kaikki rajat ylittävään kaupallisuuteen ja urheilun ihanteiden polkemiseen. Toisaalta roomalaisten passivoituminen kilpa-ajojen ja gladiaattoritaistelujen vetoa lyöväksi yleisöksi löytää sekin vastineensa stadioneilla tai television edessä sohvalla istuvasta pikaruokaa mutustelevasta penkkiurheiluväestä. Kunpa historiasta voisi oppia edes jotakin! Kirja antaa selvityksen monille olympialaisiin ja muihinkin kisoihin liittyville rituaaleille samoin kuin nykyisinkin harrastettaville urheilulajeille. Olympian kisojen renessanssi 1800-luvulla mahtuu mukaan, mutta moderneista kisoista mainitaan vain lyhyesti paluu juurille eli Ateenaan vuonna 2004. Myös antiikin kuvajournalismi tulee esitellyksi kirjan erinomaisessa kuvituksessa, johon liittyy taustakorostuksin pikku anekdootteja niin, että typografiasta voi kaikkiaan antaa erinomaisen arvosanan. Kirjoitustyyli on sujuvaa, suorastaan letkeää, ja tekstiä ryydittävät runsaasta lähdekirjallisuudesta esille kaivetut anekdootit, sitaatit Homeroksen eepoksista ja tekijöiden omat suomennokset antiikin teksteistä. Liikunnalla ja urheilulla on nykymaailmassa valtava sosiaalinen, taloudellinen ja kansanterveydellinen merkitys. Niiden ymmärtämiseksi on hyvä hakeutua ilmiöiden juurille. Eurooppalainen kulttuuri ja arvomaailma ovat paljon velkaa antiikille.

Kirjan takakansi esittelee tekijät, Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen, latinan, historian ja muinaiskreikan opettajina sekä innokkaina urheilumiehinä. Juuri enempää heistä ei saa irti edes internetistä, joten he eivät kuulu rutinoituihin kirjantekijöihin eivätkä jokapaikan lausuntoautomaatteihin. Sitä vastoin itse kirja osoittaa, että tekijät edustavat korkeatasoista asiantuntemusta antiikin historian, kielen, kirjallisuuden ja tietenkin urheilun alalla. Samalla kun onnittelen heitä tästä tunnustuksesta toivon, että se myös kannustaa heitä pitämään yllä antiikin tutkimista ja harrastamista, ja jakamaan tulevaisuudessakin innostuksensa ja laajat tietonsa suuren yleisön kanssa.