TIETO-FINLANDIA-EHDOKKAIDEN JULKISTAMISTILAISUUS

Ravintola La Tour 9.12.2004

Valintalautakunnan puheenjohtaja, dosentti Pirjo Hiidenmaa:

Tietokirjallisuutta arvostetaan Suomessa. Sitä arvostetaan samalla tavalla kuin puhdasta vettä ja raitista hengitysilmaa: pidetään välttämättömänä ja itsestään selvänä. Se ei näy, eikä siihen tule kiinnittäneeksi huomiota.

Voimme odottaa, että kirjastoista ja kirjakaupoista voi saada ajantasaisen kirjan tai oppaan mistä aiheesta tahansa. Odotamme myös, että kirjat on tehty hyvin, luettaviksi ja kiinnostaviksi. Olemme tottuneet siihenkin, että kouluissa on ajantasaiset ja opetus-suunnitelmaa tukevat oppikirjat.

Pidämme tietokirjallisuutta ja niiden tekijöitä - kansallista tietohuoltoa - itsestäänselvyytenä. Suomalaiset koululaiset ja opettajat ovat jälleen saaneet Pisa-tutkimuksesta hyvät tulokset ja kehut maailman parhaasta lukutaidosta ja luonnontiedon hallinnasta. Olisiko tämä tullut ilman kirjoja, kirjastoja ja lukevia aikuisia ja lukuharrastusta?

Tekniikasta innostuneet pitävät kirjaa vanhanaikaisena ja uskovat tietoverkkojen apuun. Kyllä Google tietää. Niin tietääkin. Mutta ilman kirjoittajia ja sivujen suunnittelijoita ja ylläpitäjiä ei tämäkään tiedon valtakunta olisi käytettävissä. Vielä ei ole näköpiirissä sellainen tulevaisuus, että sähköinen tiedonvälitys ja sattumanvaraiset haut korvaisivat järjestellyn tiedon ja hyvin laaditun kirjan. Lienee myös syytä huomata, että tietoverkot ja kirjat eivät kilpaile keskenään.

Tietokirjat ja oppikirjat ovat olennainen osa kulttuuriamme. Edelleen kuitenkin pidämme niitä erityisasemassa: professori Anto Leikola vitsaili aikoinaan, että kaunokirjallisuuden tekijänpalkkiot ovat kovemmat kuin tietoteoksen tekijän, koska kaunokirjailija joutuu itse keksimään kaiken, tietokirjailija kertoo olemassa olevaa tietoa. Oppikirjan tekijälle voidaan maksaa kaikkein vähiten, hänhän kertoo sellaista, jonka kaikki tietävät.

Kirjallisuuden synonyymi on kaunokirjallisuus. Maassamme on yli kaksikymmentä kirjallisuuden professuuria, ja näiden tutkimus- ja opetusalana on ennen muuta kaunokirjallisuus. Tietokirjojen tutkimiseen, lajityyppien, esitystapojen kuvaukseen ja analyysiin ei ole olemassa valmista rahoitusta tai toimenkuvaa.

Kuitenkin tietokirjojen lajityyppien maailma on hyvin monipuolinen. Esitystavat, graafinen suunnittelu, tekstityylien ja rekisterin käyttö muuntuvat ja kehittyvät jatkuvasti. Lisäksi kauno- ja tietokirjallisuuden väliin jää suuri joukko kirjallisuutta, joka ei tarkkaan ottaen ole kumpaakaan. Ehkä koko jakokaan ei ole vedenpitävä.

Tietokirjat ja kaunokirjat elävät eri elämää myös koulussa. Koulujen kirjallisuudenopetus ei vieläkään tunnista tietokirjojen merkitystä sanataiteessa sekä tekstilajien ja retoristen taitojen oppimisessa. Olisi kuitenkin tarpeen, että uudet tekstitaitoja korostuvat opetussuunnitelmat nostaisivat tietokirjat sekä opetuksen kohteeksi että opetuksen välineiksi.

Myös kustannustoimittajien uskotaan oppivan ammattitaitonsa joko työn tai muun elämän sivutuotteena; siihen ei ole olemassa systemaattista koulutusta tai ohjausta. Tämän maan moninaiseen koulutuskirjoon mahtuisi hyvin maisteriohjelma, johon haettaisiin erilaisten alempien tutkintojen jälkeen. Jos tällainen ohjelma saataisiin, syntyisi sekä tutkimusta alalle, jäsentynyt kuvan ammattitaidosta että kehitystavoitteita itse työhön, kirjojen tekemiseen.

Kirjoja tehdään yhteistyössä, mukana on uusia tietotekniikan ja grafiikan ammattilaisia, eivätkä ilmeisesti kaikkien toimenkuva ja yhteistyö ole vielä hioutuneet valmiiksi. Vaatii varmaan vielä muutaman kirjavuoden verran harjoittelua, että graafikkojen, kirjoittajien ja toimittajien roolit kohtaisivat, eikä kirjoihin jäisi tarpeettomia pikkupuutteita. Valitettavan usein sanoja jaetaan riviltä toiselle mistä kohdasta sattuu, lauseen alkupäätä on viimeistelyssä muutettu, mutta loppupäähän on jäänyt väärä taivutusmuoto. Kuvatekstin kohdalla lukee "tähän kuvateksti", ja sulkeissa kerrotaan, että "aiheesta tarkemmin sivulla 000".

Editointitaitoa tarvittaisiin, jos aiotaan koota kirjaksi edellisvuoden lyhyet lehtitekstit, puheenvuorot ja kolumnit. Kirjaa lukeva odottaa eri sykliä kuin lehteä lukeva: "viime vaalit" tai "helmikuinen keskustelu" jostain aiheesta ovat lehdessä käypiä viittauksia, mutta kirjaa varten olisi kannattanut etsiä muita keinoja.

Jos joku päättää kirjoittaa tietokirjan tai peräti ryhtyä tieto- tai oppikirjailijaksi, hän joutuu turvautumaan luonnonlahjoihinsa - kaikkihan suomea osaavat. Jos hyvin käy, yliopisto tarjoaa suppean kirjallisen viestinnän kurssin, mutta sekin tähtää ennen muuta opinnäytteen tekemiseen. Tämän voi huomata kirjasadosta. Esityskeinoihin, argumentointiin, tiiviyteen ja osuvuuteen ei ehkä kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Moni kirjoittaja on fakkiutunut omaan tutkijanjargoniinsa tai valitsee tyylikeinonsa sen kummempia miettimättä.

Suomessa on tosin muutamia tietokirjoittamista opettavia opinahjoja, mutta ne eivät millään riitä siihen tarpeeseen, joka alalla on. Jokainen maisteriksi, insinööriksi tai lääkäriksi valmistuva tarvitsee kirjoitustaidon, jonka turvin hän luo katsauksia omaan alaansa, opastaa muita, laatii oppi- tai tiedotusmateriaalia.

Opetusministeriön Tiede ja yhteiskunta -mietintö muistuttaa viestintätaidoista, mutta muistion ulkopuolinen todellisuus on toisenlainen: kun koko Eurooppa harmonisoi tutkintojaan ns. Bolognan-prosessin hengessä, kieli- ja viestintäopintojen määrä on jäänyt häpeällisen vähäiseksi. Kun vielä tiedekunnat ja laitokset saavat itse päättää opetuksen määristä, on tulos erittäin kirjava. Meille valmistuu akateemisesti sivistyneitä ihmisiä, joilla ei ole oman alansa erikoiskielen kehittämiseen otetta tai ymmärrystä erilaisten viestintätilanteiden ja tekstilajien yhteydestä.

Tämän esimakua saamme jo nyt, kun katsomme vuoden tietokirjasatoa. On aloja, joilla tietokirjoja julkaistaan hyvin vähän tai ei lainkaan. Alan vaatimaa ammattitermistöä ei ehkä ole lainkaan tai se on slangimaisesti väännetty englannista. Onko näköpiirissä tulevaisuus, jossa esimerkiksi taloustieteen eri alat, teknologia, tekniikka ja monet luonnontieteen alat jäävät suomenkielisen kulttuurin ulottumattomiin? Käytössämme on vain väljää arkiymmärrystä palvelujen kilpailuttamisesta, markkinoiden vapautumisesta, Kiina-ilmiöstä. Geenitutkimuksen kaikkineen voi niputtaa yhdeksi ja samaksi kauhuelokuvaksi ihmisten kloonaamisesta jne. Monista tekniikan sovelluksista - hybridiautoista sun muista - voimme lukea lähinnä mainoslauseita.

Lehtien mahdollisuudet jäsentää ja taustoittaa nykyilmiöitä ovat rajalliset, eivätkä tällaiset tehtävät oikeastaan edes kuulu medialle vaan tutkijoille ja asiantuntijoille, sivistys-instituutioille.

Tietokirjoja ei myöskään hyödynnetä siinä määrin kuin voitaisiin koulun kaikkien aineiden opetuksessa. Oppikirjat eivät voi vastata kaikkiin tarpeisiin, vaan rinnalle tarvitaan runsaasti muutakin kirjallisuutta. Koulukirjastoja ei valitettavasti ole siinä määrin kuin tarvittaisiin.

Opetushallitus on Luku-Suomi-kampanjoissaan nostanut koulukirjastoja esiin. Samoin Kopiosto on tänä syksynä kampanjoinut koulukirjastojen puolesta ja tarjonnut tukea hyviin hankkeisiin. Toivottavasti kirjastot saadaan tukemaan koulua. Tämän syksyn palkintoehdokkaissa olisi jo muutama suoraan koulukirjastoihin sopiva. Lapsille ja nuorille suunnattuja tietokirjoja on kuitenkin aivan häpeällisen vähän. Suurin osa näistä on käännöskirjoja, ei Suomessa suomalaiselle lukijalle laadittuja.

Tietokirjojen parantamisessa ja kehittämisessä hyvä tietokirjakritiikki on välttämätöntä. Valitettavan usein tietokirjakritiikin nimissä käydään keskustelua vain aihepiiristä, joskus jopa niin, että asiastaan innostunut kriitikko käsittelee enimmäkseen kirjan teemaa ja esittää siitä omia kilpailevia näkemyksiään. Kovin vähän tietokirjakritiikissä käsitellään sitä, millainen kirja on, mistä lähtökohdista se on laadittu, miten se on tehty, millaisella kielellä asia esitetään.

Raatimme kävi läpi toistasataa kirjaa. Niiden joukossa on runsaasti muistelmia, elämäkertoja ja historiaa: yksilöiden historiaa, erillisryhmien kohtaloita, esineiden, alueiden, yritysten historiaa. Vankka perinne tukee tätä. Lienee myös niin, että näissä aihepiireissä julkaisun voi saada sekä akateemiseen ansioluetteloon että suuren yleisön lahjakirjoiksi.

Hakuteoksia ja käsikirjoja tässä maassa syntyy niin runsaasti, että koko ehdokaslistan voisi vaivatta koota hakuteoksista.

Tieto-Finlandia -ehdokkaita asetetaan nyt 17. kerran. Alalle on vakiintunut oma kehityskaari: tohtori Maaria Linko on kuvannut, miten alkuvuosina Finlandia-palkinnon katsottiin ohjaavan kansallisten monumenttien palkitsemiseen. Nyttemmin pönötysmieli on vähentynyt, ja palkintoehdokkaiksi ja palkintojen saajiksi voidaan nimetä aihepiiriltään tai mittakaavaltaan arkisempiakin teoksia.

Jokainen näistä 17 ehdokasvalikoimasta on vuorollaan määritellyt hyvän tietokirjan kriteereitä: merkittävä aihe, hyvä kieli, kiinnostava esitystapa, ajankohtainen. Kriteerit eivät ole kertamäärittelyllä valmiit. Tietokirjoihin kuuluu tutkimuksia, tutkimusten populaaristuksia, oppaita, katsauksia, ohjekirjoja, tieteellisiä elämäkertoja, subjektiivisia muisteluksia, mielipidekirjoja. Aiheet voivat olla laajuudeltaan suuria ja merkityksellisiä, kuten kokonaisen tieteenalan historia, tai pieniä ja yksityiskohdasta lähteviä, kuten yksittäinen elämänilmiö tai jonkin aikakauden erityisominaisuus. Kirja voi koostua erillisistä artikkeleista tai teksti voidaan koota yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa yksittäisen kirjoittajan kädenjälki ei ole tunnistettavissa.

Entä pitäisikö palkita omaperäisyydestä vai lajityypin hyvästä hallinnasta?

Tietokirjaa arvioidaan tiedon pätevyyden perusteella, mikä onkin oikein. Yhtä oikein on muistaa, että kirjoja tarvitsemme myös puheenvuoroiksi ja näkemysten esittämiseen; tällöin subjektiivisillakin tulkinnoilla on paikkansa. Painetun sanan ei ole tarkoitus muuttua todellisuudeksi tai totuudeksi vaan kirjoja voi hyvin tarkastella näkemyksinä, tulkintoina, puheenvuoroina.

Kaikki ajatukset ja kannanotot eivät ole vielä kutistuneet 2000 merkin kolumneiksi tai määrämittaiseksi studiokeskusteluksi ja Internet-vuorovaikutukseksi, vaikka nämä ovatkin tavattoman suosittu ja laajeneva viestinnän muoto. Kirjan mittaiselle esitykselle on edelleen paikkansa.

Ja kriteerit näyttävät hyvin erilaisilta, jos katsomme kirjoja lukijoiden tai tekijöiden kannalta. Tuntuu palkitsemisen arvoiselta, kun tekijä tai työryhmä saa valmiiksi vuosikausien uurastuksen. Tälläkin perusteella koko ehdokaslistan voisi täyttää melko yksipuolisesti.

Jokainen raati tekee omat valintansa ja raadin jäsenten taustat ja mieltymykset näkyvät valikoimassa. Lienee helppo ymmärtää, että media, matematiikka ja suomen kieli näkyvät tämän syksyn valikoimassa.

Jotta pystyimme jollakin tavalla toimimaan suuren kirjallisuusmäärän kanssa, ryhmittelimme kirjoja sarjoihin ja luokkiin. Ei liene viisasta verrata massiivista hakuteosta kapea-alaisen aiheen sujuvaan käsittelyyn.

Ryhmittelimme kirjoja mm. sellaisiin ryhmiin kuin monumenttimaiset hakuteokset, pieneen yksityiskohtaan keskittyvät omaperäiset teokset, elämäkerrat ja muistelmat, laajan ja merkittävän aiheen ehjä käsittely, ajankohtainen puheenvuoro. Kun käsittelytavat ja aiheet ovat erilaiset, mitataan joka kirjaa hieman erilaisella mittarilla.

Pyrimme työryhmässämme yhteisymmärrykseen ja kompromisseihin. Tämä tarkoittaa, että jokaiselta jäi runsaasti omia suosikkeja ehdokasvalikoiman ulkopuolelle.

Tässä maassa annetaan liki 90 kirja-alan palkintoa. Meidän jälkeemme tulevat vielä vuoden tiedekirja ja tiedonjulkistamisen neuvottelukunta. Luotamme siihen, että meiltä ylijääneistä kirjoista jotkin vielä poimitaan näiden palkintojen saajiksi.