Elina Sanan puhe Tieto-Finlandia-palkintotilaisuudessa 8.1.2004

Hyvät kuulijat!

Hesarissa arveltiin, että Hannu Taanilalla olisi mahdoton tehtävä valita Tieto-Finlandia -palkinnon saaja. Jos hän toimisi ennakko-odotusten mukaan, hän valitsisi minun kirjani. Mutta koska Hannu Taanila on Hannu Taanila, hän ei voi toimia ennakko-odotusten mukaisesti. Kiitos, Hannu, että tällä kertaa et ollut Hannu Taanila, vaan toimit ennakko-odotusten mukaisesti!

Olen kirjani ilmestymisen jälkeen antanut vakavia haastatteluja lähes joka päivä kahden kuukauden ajan. Koska tänään on ilonpäivä, otan tässä ja nyt vapauden esiintyä vähemmän vakavalla naamalla.

Seuraavaksi minun pitäisi, ainakin Hollywood-kaavan mukaan, kiittää Jumalaa, vanhempiani, uhrautuvaa puolisoani ja lapsiani. Joudun ongelmiin. Jumalaa en pysty kiittämään, sillä en koskaan ole kuulunut kirkkoon. Olen lapsuudesta asti kastamaton täyspakana. Edes vanhempani eivät koskaan kuuluneet kirkkoon. Kun aloitin kansakoulun, äitini huolekkaasti teroitti minulle: "Sitte kun opettaja kyssyy siulta uskonnosta, siun pittää sannoo, että sie et kuulu kirkkoon. Sie olet kirkosta eronnu".

Minulla ei ollut aavistustakaan, milloin jotain niin käsittämättömän juhlallista kuin kirkosta eroaminen oli päässyt tapahtumaan, mutta tein työtä käskettyä. Kun opettaja ensimmäisen tunnin alussa kysyi: "Onko täällä joku, joka ei kuulu kirkkoon?", nousin yksin seisomaan koko luokan ihmeteltäväksi. Olin ainoa, joka ei kuulunut joukkoon. Se oli 1950-luvun ´koti - uskonto - isänmaa´ - Suomessa lapselle melkoinen poltinmerkki. Jälkiviisaasti ajatellen se oli hyvää harjoitusta elämää varten. Opin varhain seisomaan yksin. Opin myös panemaan vastaan kiusaajilleni. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Tästä opista kiitän vanhempiani. Siitä on hyötyä yhä vielä, tässä Luovutetut -kirjan julkisuusmyllyssä.

Mutta palataan kiitoksiin. Lasteni isät eivät kestäneet kyydissä kovin pitkään, joten heitä en tässä voi kiittää. Haluni kirjoittaa ja nähdä maailmaa kai tiputti heidät kärryiltä. Omia lapsiani sen sijaan voin kiittää siitä, että he ovat rakastaneet minua ihan riippumatta siitä, kirjoitanko kirjoja vai en, tai missä maassa milloinkin olemme sattuneet asumaan.

Haluan tänä ilonpäivänä kiittää myös kaikkia niitä suomalaisia, jotka ovat soittaneet puhelinvastaajani tukkoon, lähettäneet sähköpostia, kirjeitä, kukkia, kirjatervehdyksiä ja omia tutkielmiaan kirjani aihepiiristä. Monet ovat kertoneet liikuttavia ja hämmästyttäviä tarinoita omasta tai sukunsa elämästä. Niistä voisi hyvin kirjoittaa Luovutetut Kakkonen -kirjan. Monen paikallislehden toimittajat ovat myös ryhtyneet tekemään omia jatkotutkimuksiaan kirjani tapahtumista omilla paikkakunnillaan.

Saamastani valtavasta palautteesta voi päätellä, että olen kirjallani tullut koskettaneeksi jonkinlaista suomalaisuuden ydinhermoa. Ulkomaisten tiedotusvälineiden suuri kiinnostus sen sijaan on ylittänyt ymmärrykseni. Esimerkki hämmästyttävimmästä päästä: juuri ennen joululomaa lennätti 9 miljoonan kappaleena leviävä japanilainen Asahi Shimbun- sanomalehti Lontoon-kirjeenvaihtajansa Suomeen haastatteluani varten. Kirjastani on tehty juttuja kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Sikäli kuin olen kyennyt seuraamaan, osa jutuista on ollut asiallisia, osa faktatietojen osalta valitettavasti virheellisiä. Tätä en ihmettele, koska kirjani asiat eivät ole ihan yksinkertaisia toimittajalle, joka ei voi lukea suomenkielistä kirjaani.

Pahoillani olin ihan alussa tapahtuneesta kansainvälisestä virheuutisoinnista, jossa toimittaja oli lauseestani "Suomesta luovutettiin yli 500 poliittista ja juutalaista sotavankia" jättänyt sanan"poliittista" pois. Uutinen levisi muodossa "yli 500 juutalaista sotavankia" aika moneen maahan, vaikka alkuun yritin juosta uutisen perässä ja korjata sitä. Toinen virhe oli joissain jutuissa maininta, että luovutettiin suomalaisia juutalaisia. Kirjoitusten levitessä yhä uusille kielille jouduin suosiolla toteamaan, minua tässä kokeneemman kulttuuriministeri Tanja Karpelan tavoin, että virheellisten juttujen oikominen on loputon suo, jonne ei pidä mennä uppoamaan.

Tänään on hyvä hetki kiittää myös joitakin kirjallisia esikuviani. Kirjastonhoitajan tyttärenä aloitin Lappeenrannan kaupunginkirjaston läpilukemisen 6-vuotiaana, joten kaikkia kirjallisia esikuvia on mahdoton tässä muistella. Väinö Linna oli kouluvuosistani lähtien ylitse muiden. Mainitsen Luovutetut -kirjan kannalta myös ruotsalaisen Per Olof Enquistin kirjat, erityisesti balttiluovutuksista kertovan kirjan Legionärerna eli Miehet ilman isänmaata. Kiinnostukseni yhteen oman aikamme totalitarismin muotoon eli Etelä-Afrikan apartheidiin syntyi jo kouluaikoina. J. M. Coetzeen tuotantoa keräsin järjestelmällisesti, erityisesti teos nimeltä Michael K:n elämä, mullisti mieleni.

Yksi historiantutkija-esikuva minun on pakko mainita silläkin riskillä, että se tulkitaan väärin juuri tässä tilanteessa. Heikki Ylikankaan oikeushistorian luennoille etsiydyin 1970-luvulla, vaikka en edes ollut historian opiskelija. Äimistyin, miten hän luennoillaan osasi puhaltaa hurjan hengen tuohon koulussa inhoamaani oppiaineeseen. Lukion historianopettajani joutui toistuvasti poistamaan minut luokasta häiriköinnin takia - mutta Ylikankaan täpötäysille luennoille päästäkseni olin valmis tappelemaan vihoviimeisestä käytäväpaikasta.

Jo mainitsemani kirjalliset esikuvatovat kaikki miehiä. Olen saanut mieskirjoittajilta paljon. Luovutetut -kirjaa voikin mielestäni myös lukea tutkielmana maskuliinisuudesta ja sen äärimmäisistä historiallisista ilmentymismuodoista, sodasta ja totalitarismista. Naispuolisia esikuviakin on, erityisesti toinen eteläafrikkalainen kirjoittaja, Nadine Gordimer. Filosofi Hannah Arendtin pohdinnat fasismista tekivät myös aikoinaan suuren vaikutuksen nuoreen teoreettisen filosofian opiskelijaan.

Yksi suomalainen kirjoittajaesikuvani ansaitsee tässä tekstilainauksen. Vaikka teksti on kirjoitettu parikymmentä vuotta sitten, analyysi suomalaisuudesta taitaa päteä tänäkin päivänä:

"Suomalainen (itse) on keskitien kulkija. Hän ei ole sitä analyyttisesti vaan puhtaasti yksinkertaisuuttaan. Hän on vilpittömästi keskinkertainen. Hän on kuin humalainen pimeällä tiellä: hän varoo laitoja koska voisi menettää pääsuunnan. Saattaa sattua että hän jää auton alle, toisin sanoen historian päälleajoissa suomalainen on tiellä ja ajetaan yli. Näin kävi toisessa maailmansodassa. Mutta suomalainen tietää että jos kriisit ovat vähäisemmät, vain keskitiellä on liikkumavaraa. Suomalainen ei spekuloi eikä hae vaihtoehtoja. Lukemattomat sivistyskansat maailmassa hakevat niitä ja tulos on huono.

Suomesta ei tullut natsivaltiota, vaikka se hoiperteli hyvin lähelle, eikä sosialistista valtiota, vaikka se heilahti yhtä lähelle. Tätä ylistetään valtioviisaudeksi. Se on päinvastoin mitä suurinta yksinkertaisuutta."

Joko arvaatte? Näin kirjoitti Emo Paasilinna, jonka teos Yksinäisyys ja uhma oli vuosia kotiraamattuni. Hän sai Suomen ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1985. Teksti oli samalta vuodelta kirjasta Majuri Holterin uroteko.

Vielä yhdet kiitokset. Entisessä Neuvostoliitossa oli kolhoosityöläisten kannustamiseksi käytössä mainio systeemi. Jos työläinen ylitti työnormin eli oli ahkerampi kuin muut, hänet nimettiin iskurityöläiseksi. Iskurityöläinen sai kiitokseksi nimensä tehtaan niin sanotulle kunniaseinälle. Kikankin tästä inspiroituneena viimeistä valtiotyönantajaani, sosiaali-ja terveysministeriötä ja sen tasa-arvopäälliköitä sekä arvoisia tasa-arvoministereitä Soininvaara, Biaudet ja Mönkäre. Oikeuskansleri jonain päivänä ratkaissee tekemäni valitukseni pohjalta, oliko ministeriössä minua kohtaan harjoitettu työnantajapolitiikka nykyisen työlainsäädännön mukaista vai ei. Valtiotyönantaja teki minusta ensin moninkertaisen pätkätyöläisen - siis oikean iskuripätkätyöläisen -ja lopuksi työttömän, yhtenä syynä Luovutetut - kirjaa varten täysin asianmukaisesti anotut ja
myönnetyt virkavapaani.

Olin niin iloinnut Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ja WSOY:n Kirjallisuussäätiön apurahoista, jotka olivat mahdollistaneet lyhyet virkavapaani kirjantekoa varten. Niistä minua rankaistiin omasta mielestäni kohtuuttomalla palleaiskulla. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kanveesissa maatessa oli pakko kysyä itseltään, oliko valtion taholta tarpeettomaksi julistetulla ihmisellä enää mitään annettavaa kenellekään. Kaikki työttömiksi joutuneet suomalaiset tietävät tuon kuristavan tunteen. Tarkistin tilastoista, että näitä työttömiä suomalaisia on tällä hetkellä 277 500. Kun presidentti Urho Kekkonen vuonna 1975 pystytti kansallisen hätätilahallituksen suurtyöttömyyden takia, oli työttömiä Suomessa 53 000. Nyt heitä on miltei kuusi kertaa enemmän.

Suosittelen lukemaan, mitä äsken siteeraamani Emo Paasilinna kirjoitti samassa teoksessa otsikolla Fasismin luontoinen virtaus Suomessa siitä, kuinka yhteiskuntamme jakautuu A-ja B-luokan ihmisiin. Lainaus Paasilinnalta:

"Fasistinen yhteiskunta perustuu yksilön voiman, kyvyn ja etuoikeuksien ylläpitoon, heikot yksilöt eristetään ja orjuutetaan. Heitä ei tarvitse tuhota fyysisesti, riittää kun heidät murretaan henkisesti ja heiltä riistetään ihmisarvo. Kun tämä on etuoikeutettujen, menestyneiden A-ihmisten itsetoimiva järjestelmä, siitä tulee sitä mukaa normaalitila.

Kun virtausta kannattavat kaikki hyvin toimeentulevat kansalaispiirit yhdessä, yksi erottamaton yläluokka, eroa entiseen väkivaltaiseen fasismiin ei enää huomata. Demokratian kehykset ja yleiset kansalaisoikeudet säilyvät, naamioivat ja peittävät syvälle poljetun kansanosan hädän. Fasismi saavuttaa kehitysasteen, jossa tuota termiä ei tarvitse käyttää ja se voidaan etäännyttää historialliseen aikaan."

Kirjoittajantaitoni ei riitä kuvaamaan omaa nöyryytyksen tunnettani kun opettelin 30-vuotisen työurani päätyttyä kirjoittamaan työttömyyslomakkeen ohjeiden mukaan: työtön, työtön, työtön - jokaisen päivän kohdalle. Kun alemmas ei päässyt, oli noustava ylös. Jotain traagista ja merkillistä on kyllä siinä, että tästä tarpeettomuuden tuskasta syntyi lopullinen versio Luovutetut - kirjaksi. Olen nyt päässyt kunniaseinälle.

Lopuksi otan esille kysymyksen, jonka tiedotusvälineiden edustajat kohta kumminkin minulle esittävät: Mitä aiot tehdä palkintorahoillasi? Säästän meidän kaikkien aikaa ja vastaan jo nyt. Koska lyhennän asuntovelkaani työttömyyskorvauksella, ehdin 90-vuotiaaksi ennen kuin koko velka on maksettu. Olenkin laskenut, että Finlandia-palkintoshekillä voin lunastaa loppupäästä 10 vuotta velasta vapaaksi ja ryhtyä revittelemään jo 80-kymppisenä!