Tieto-Finlandia -palkintoehdokkaat

(julkistettu 12.12.2002 KLO 10.15)

Valintalautakunnan puheenjohtaja, valtionarkistonhoitaja Kari Tarkiainen:

Tieto-Finlandia-palkinto vuoden parhaalle tieto- tai oppikirjalle on tänä syksynä jaossa viidettätoista kertaa. Suomen Kirjasäätiön myöntämä suuri tunnustus on puolentoista vuosikymmenen aikana vakiintunut julkisuudessa hyvin arvostetuksi perinteeksi, sellaiseksi huomionosoitukseksi, jonka meidän uutterat ja asiantuntevat, osaamistaan ja ilmaisunsa tyylikkyyttä suurelle lukijakunnalle välittävät tietokirjailijamme ovat todella hyvin ansainneet. Tästä palkinnosta on kiittäminen Suomen tietokirjailijat ry:tä ja Suomen Kustannusyhdistystä, joiden Kirjasäätiölle lahjoittamien varojen turvin palkinto jaetaan. Tieto-Finlandia-palkinto on sopivalla tavalla nostanut tietokirjoittamisen profiilia tässä tietoa ja osaamista korkealle arvostavassa maassa. Se on ollut kuningas muiden palkintojen joukossa, yleisilmeeltään hyvin altruistisen ja epäitsekkään kirjoittajakuntamme merkittävä kannustin.

Tieto-Finlandiasta on jo ilmestynyt kiintoisa erillinen historiikki sekä viimeksi Hiidenkivi-lehdessä hiukan leikkimielinen ja myös hiukan kirpeän kriittinen kirjoitelma, kuinka oikein pitäisi kirjoittaa, jotta voittaisi tämän palkinnon. Artikkelin tekijän mielestä kirjoittaa pitäisi mahdollisimman ronskilla slangilla. Ainakaan tänä syksynä tuo neuvo ei ole ollut oikea.

Tälläkin kertaa palkinnon jakamisen kaksiportainen prosessi on ollut samanlainen kuin lähes alusta alkaen. Suomen Kirjasäätiö nimitti keväällä kolmijäsenisen raadin, johon ovat kuuluneet jäseninä dosentti Antero Järvinen ja tiedotuspäällikkö Jan Rydman sekä minä. Säätiön asiamies Veikko Sonninen on hyvin välittömissä ja iloisissa kokouksissamme hienovaraisesti ja tasapuolisesti johdatellut meitä aiheeseen pyrkimättä mitenkään vaikuttamaan ratkaisuihimme. Jätämme tänään työmme tuloksen julkisuudelle ja kohdennamme sen erityisesti ohjelmajohtaja Astrid Gartzille, joka tällä kertaa saa olla Rouva Fortunan osassa ja ratkaista, kuka vuonna 2002 on maan mainioin tietokirjailija. Tietysti siitä ei pääse mihinkään, että niin meidän alkuvalintamme kuin myös hänen lopullinen päätöksensä on subjektiivinen asia, sillä miten muuten kuin seuraamalla henkilökohtaisia mieltymyksiään voi suorittaa valinnan kymmenien erittäin korkeatasoisten kilpailijoiden välillä. Omalta osaltani voin vakuuttaa, että ratkaisu on riippunut siitä, miten kukin kirja on - kuten nykyään sanotaan - kolahtanut kolmea eri tiedon sektoria edustavan mutta silti ilahduttavan yksituumaisen raatimme piirissä.

Kirjojen meri on tänä syksynä käynyt korkeampina aaltoina kuin koskaan aikaisemmin, ja raadin pöytää on kuormittanut kokonaista 167 teoksen kasa, karkean laskelman mukaan noin 50.000 sivua, joiden selailusta olisi voinut saada vaikean krampin, jollei joskus lukiessa olisi tullut käännetyksi kaksi lehteä samalla kerralla. Runsaudensarvi on pursunnut hienoa graafista suunnittelua, loistavia värikuvia, eleganttia kirjansidontataidetta mutta ennen muuta sanonnan monenlaista taituruutta, niin selkeää ja johdonmukaista oppikirjaproosaa kuin huikaisevaa esseistiikkaa, mitä moninaisimmista inhimillisesti kiinnostavista aiheista ja kaikkiaan kolmella kielellä, sillä myös englanti on kotimaisten kieliemme lisäksi valloittanut pysyvän sijan tietokirjamarkkinoillamme. Tietysti joukossa on myös ollut harmaampaa tietoalan massatuotantoa, velvollisuudentunnosta julkaistuja työstämättömiä seminaariraportteja, keveitä itsetutkisteluja ja ajan nopeasti vaihtuviin trendeihin kiinnittyneitä päivänperhosia, ketään tai mitään tässä mielessä erityisesti sormella osoittamatta. Meillä raadin jäsenillä on nyt kullakin se toivottavasti ohimenevä kriisi, että emme ehdottomasti ainakaan tänä jouluna toivo tietokirjapakettia joululahjaksi.

Yli puolentoista sadan ehdolle lähetetyn kirjan tuttavuuden perusteella uskaltaa ehkä esittää muutaman yleisluontoisen havainnon. Humanistinen kulttuuri vyöryy laveana vuoden tietokirjallisuudessa, erityisesti elämäkertakirjallisuus, jota on paljon ja tasokasta. Sitä on siksi suodattunut kohtuullisesti kuuden parhaankin listaan. Historiaa, erityisesti nykyhistoriaa kotimaan viime vuosien politiikan näkökulmasta on mukavasti, mutta joukossa on myös koko aikajanan kirjo yleistä historiaa antiikista keskiajan kautta uuteen aikaan. Niin Pohjois- ja Etelä-Amerikan kuin Venäjän ja entisen Jugoslaviankin kriisejä esitellään asiantuntevasti ja kansainvälisestä politiikasta ja globalismista kirjoitetaan hyviä kirjoja, ja siksi voi väittää tietokirjallisuutemme lukijan voivan tehdä nojatuolissaan niin aikamatkoja kuin kurkistuksia maailman eri kulmille. Taidehistoriaa ja rakennuskulttuurin tarkastelua on paljon. Ainoastaan arkeologia ja ehkä myös vanhempi Suomen historia tuntuvat olevan hiukan heikommilla, mitä yksilöisiin teoksiin tulee, mutta pari suurta monen kirjoittajan työstämää kirjasarjaa paikkaavat hyvin tätä puutetta. Sosiologian, psykologian, kristinuskon ja informaatiotieteen aloilta nousee monta teosta esiin opettavan, neuvovan ja miksei myös sielua hoitavan kirjoitustradition pohjalta. Ehkäpä tähän voisi vielä lisätä sopivan annoksen ruumiin virkistystä ja hoitoa käsitteleviä teoksia, lukuisista hienoista keittokirjoista aina selkäkipuja esittelevään oppaaseen saakka.

Huomattavana puutteena olemme sen sijaan raadin piirissä pitäneet luonnontieteellisen tietokirjallisuuden suhteellista vähäisyyttä. Luontoa, maisemaa, lintuja ja yleensä havaintoja ympäristöstämme kaipaava suuri suomalainen yleisö on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sinänsä komeiden käännösten ja mukaelmien varassa. Miksi luonnontieteilijämme eivät kirjoita? Tähän kysymykseen emme kerta kaikkiaan ole löytäneet kunnon vastausta.

Edellä sanomastani saa helposti sen käsityksen, että tietokirjallisuus kukoistaa tässä maassa ja että kaikki on yleisesti ottaen hyvin. Siksi pitää ehkä sanoa jotakin myös asian kääntö- tai varjopuolesta: tietokirjallisuuden painokset ovat etupäässä hyvin pieniä, kirjoittaminen tapahtuu ilman sanottavaa erillistä korvausta ylimääräisenä ponnistuksena ammattityön siivellä tai eläkkeen turvin, nuoriso ei enää välitä lukea kirjallisuutta, ei ainakaan sitä enemmän yleissivistävää, laveita näköaloja tarjoavaa tietokirjallisuuden osaa, joka ei tarjoa konkreettista hyötyä. Myös opetusministeriön jakamat kirjastokorvausapurahat jakaantuvat tietokirjallisuutta pahasti diskriminoivalla tavalla - kun kaunokirjallisuus nappaa 90% tuesta, saavat tietokirjailijat tyytyä vaivaiseen kymmeneen prosenttiin. Onko tämä aivan oikein, sen jätän muiden pääteltäväksi.

Nyt asiaan! Palkintoehdokkaamme ovat aakkosjärjestyksessä:

Antti Helanterä - Veli-Pekka Tynkkynen: Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Ajatus Kirjat.

Poikkeuksellisen kiehtovan tarkkanäköinen analyysi Venäjästä: sen olemuksesta ja nykytilasta ongelmineen, historiallista taustaa unohtamatta. Kirjan luonnonmaantieteellinen näkökulma valaisee ja auttaa ymmärtämään suuren Venäjän ongelmia erinomaisella perusteellisuudella. Koko poliittinenkin historia ja aiempi Venäjä-kirjallisuus asettuvat aivan uuteen valaistukseen kun näkökulmaa onkin vaihdettu. On porauduttu ongelmien todelliseen ytimeen. Kirjoittajat eivät ole tyytyneet vain kuvailuun, vaan ottavat elävällä ja lukijaa kutkuttavalla tavalla kantaa myös ongelmiin ja niiden ratkaisumahdollisuuksiin.

Markku Lappalainen: Lepakot - salaperäiset nahkasiivet. Tammi.

Monipuolinen ja ensimmäinen suomenkielinen tietokirja lepakoista, huonosti tunnetusta eläinryhmästä. Edukseen poikkeava luonto- ja eläinkirja, joka houkuttelee lukemaan eikä pelkästään kuvia selailemaan. Kirjassa saavat sijansa niin lepakkojen ainutlaatuinen biologia ja Suomessa tavattavat lajit kuin lepakkojen ja ihmisten pelonsekainen yhteiselo niin meillä kuin muualla maailmassa. Ulkoasu on esimerkillisen selkeä ja lukijaystävällinen.

Kirsi Saarikangas: Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. SKS.

Kartoitus suomalaisen funktionalismin synnystä ja kehittymisestä asuntotuotannon vallitsevaksi rakennustyyliksi. Maailmansotien välinen moderni funkisarkkitehtuuri perustui käsitykseen terveestä asumisesta, jossa edeltävän ajan säädynmukaisuus pelkistyi käytännöllisyydeksi, keittiö lainasi piirteitä laboratoriosta ja muut tilat toteuttivat luokattoman asumisen ihannetta. Teos tarkastelee funktionalismin historiattomuutta ja aidon arkkitehtuurin vaatimusta uudenaikaisen perhekäsityksen muotoutumisen näkökulmasta. Kirja on rakennustaiteemme erään sektorin peruskuvauksena uraauurtava, selkeästi ja hienosti toteutettu merkkiteos, jota ei voi sivuuttaa asutuskeskustemme 1900-luvun historiaa käsiteltäessä.

Hannes Sihvo: Elävä Kivi. Aleksis Kivi aikanansa. SKS.

Uudessa monumentaalisessa elämäkerrassa on koottu kaikki tämänhetkinen tieto Aleksis Kiven vaiheista, ajasta ja tuotannon ääriviivoista upeaksi kertomukseksi, joka tempaa mukaansa. Myytti väärinymmärretystä nerosta ei täysin rikkoudu mutta täydentyy käsitykseksi monisärmäisestä ihmisestä, joka oli yhtä paljon metsän poika ja kansanluonteen tulkki kuin fennomaanien kauhukakara. Etenkin kuvauksessa Kiven ihmissuhteista esiin nousee paljon uutta tai puoliksi unohtunutta 1800-luvun kulttuurihistoriaa. Elämäkerta on viimeisin monien Kivi-tulkintojen sarjassa, kattava ja nykyaikainen kokovartalokuva kansalliskirjailijasta.

Matti Vainio: "Nouskaa aatteet!" Robert Kajanus. Elämä ja taide. WSOY.

Historia on joskus oikukas ja epäoikeudenmukainen: aikansa suurmiehet se saattaa syyttä suotta kadottaa kulisseihin. Kapellimestari ja säveltäjä, musiikkiorganisaattori Robert Kajanus on kokenut tällaisen kohtalon hallittuaan ja organisoituaan suomalaista musiikkielämää vuosikymmenet. Kirjoittaja on tehnyt uraa uurtavan työn sysäämällä tämän "musiikkihistoriamme kakkosmiehen" jälleen parrasvaloihin. Hän on onnistunut Kajanus-elämäkerrassaan erinomaisesti: kauniilla kielellä kirjoitettua elämäkertatutkimusta parhaimmillaan. Kadonnut suurmies nousee ansaitsemalleen paikalle.

Kalevi Wiik: Eurooppalaisten juuret. Atena Kustannus.

Rohkea poikkitieteellinen tulkinta maanosamme esihistoriallisesta asutuksesta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Keskeistä on tekijän toisaalta väestön siirtymisestä, toisaalta kielten ja kulttuurien välittymisestä kehittelemä teoria, jossa eri kielenvaihdot ovat jättäneet jälkiä muodostuviin uusiin kieliin ja niiden ryhmiin. Kielitieteellisen näkemyksen yhdistäminen arkeologian ja perintötieteen tutkimustuloksiin on luonut kokonaiskuvan, josta voidaan kiistellä ankarasti ja jota voidaan kyseenalaistaa, mutta joka silti kiehtoo suurisuuntaisena visiona oloista, jotka olivat lähtökohtana Euroopan myöhemmän kieli- ja kulttuurikartan muotoutumisessa.

Lopussa kiitos seisoo. Haluan kiittää Suomen Kirjasäätiötä haasteellisesta tehtävästä, Antero Järvistä ja Jan Rydmania kollegiaalisesta harkinnasta ja mukavasta yhteistoiminnasta; kustantajia siitä, että he ovat toimittaneet lautakunnalle vuoden kirjasadon parhaimmiston mutta ennen muuta satoja tietokirjailijoita monista unohtumattomista lukuelämyksistä.

1989 perustettu Tieto-Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön myöntämä tunnustus suomalaiselle oppi- tai tietokirjalle. Palkinto on suuruudeltaan 26 000 euroa. Suomen Kirjasäätiön hallitus asettaa kolmihenkisen palkintolautakunnan, joka nimeää vähintään kolme ja enintään kuusi ehdokasta palkinnonsaajaksi. Vuonna 1999 lopullisen palkinnonsaajan valitsi ensimmäistä kertaa yksi henkilö.