      | Pikku-Finlandia 2007Pikku-Finlandia-kilpailun voitto Kallion lukion Ina Mutikaiselle Helsinkiläisen Kallion lukion oppilas Ina Mutikainen voitti vuoden 2007 Pikku-Finlandia-kilpailun Elisabeth Gaskellin The Life Of Charlotte Brontë ja Rakel Liehun Helene teoksia käsittelevällä esseellään Vadillinen mustia hedelmiä. Abiturienteille suunnattuun kirjallisuusaiheiseen Pikku-Finlandia Äidinkielen opettajain liiton ja Suomen Kirjasäätiön järjestämä Pikku-Finlandia-kilpailu käytiin tänä vuonna jo 23. kerran. Kilpailuun osallistui lähes 50 hienoa esseetä ympäri Suomen, vaikka uusi ylioppilaskoemuutos varmasti verotti aktiivisuutta. Voittajaessee on ehjä ja johdonmukainen kokonaisuus, jonka ajattelua lukijan on ilo seurata. Taitavalle esseistille ominaiseen tapaan kirjoittaja rakentaa tekstin oivaltavien rinnastusten varaan. Tekstistä näkyy asiantuntevuus: kirjoittaja on sisäistänyt käyttämänsä taustatiedot. Essee on ehjä, valitut näkökulmat kantavat läpi tekstin. Raatiin kuuluivat Kari Levola (Suomen Kirjailijaliitto), Lasse Koskela (Helsingin yliopisto), Pirjo Sinko (Opetushallitus), Jarmo Papinniemi (Suomen Arvostelijain Liitto), Leena Vahala (ÄOL) ja puheenjohtajana Mervi Murto (ÄOL). Palkinto jaettiin Helsingissä Esplanadilla Maailman kirjan päivänä 8.5.2007 kello 12.00 Lasipalatsin aukiolla, Helsingissä. Lisätietoja: Järjestösihteeri Tytti Toivanen p. 09-62277100
Iina Mutikainen, Kallion lukio, Helsinki
Johanna Ala-Karvia, Liedon lukio, Lieto Nea Auhtola, Joutsenon lukio, Joutseno Alli Koponen, Helsingin luonnontiedelukio, Helsinki Iivo Koirikivi, Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulu, Helsinki Onerva Korhonen, Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulu Susanna Lankinen, Tampereen yhteiskoulun lukio, Tampere Maija Rajala, Tampereen yhteiskoulun lukio, Tampere Mari Tanninen, Iitin lukio, Kausala Pikku-Finlandia 2007 voittaja: Ina Mutikainen, Kallion lukio, Helsinki VADILLINEN MUSTIA HEDELMIÄ " Pyydän Teitä mitä nöyrimmin lukemaan ja arvioimaan tekstit, jotka lähetän Teille, koska olen syntymästäni yhdeksänteentoista ikävuoteeni asti elänyt autioiden kukkuloiden keskellä enkä siksi ole voinut tietää, mikä olen ja mihin pystyn. Olen lukenut samasta syystä kuin syönyt tai juonut; siksi että se on luonnon laki. Olen kirjoittanut samasta periaatteesta kuin puhunut - aistien impulssien ja tunteiden vuoksi." Näillä sanoilla Charlotte Brontë (1816-1855) aloitti saatekirjeensä, kun hän lähetti runojaan aikansa suuren runoilijan Robert Southeyn objektiivisesti arvioitaviksi. Hän oli tuolloin 19-vuotias, minun ikäiseni. Sanat sisältävät sellaista lohdullista naiiviutta, että ne luettuaan jää pohtimaan, oliko kirjoittaja vain anteeksiantamattoman typerä vai ennennäkemättömän rohkea. Antaa nyt itsensä noin avoimin haavoin! Kuitenkin, samalla kun tahdon sättiä kirjoittajaa moisesta varomattomuudesta, saatesanojen vilpittömyys on lävistävää - jopa minun mielestäni, joka sentään pelkään sinisilmäisyyttä enemmän kuin pimeää. Saatesanat on alun perin tallennettu Elizabeth Gaskellin, Brontën kirjailijakollegan ja henkilökohtaisen ystävän, kirjoittamaan elämänkertaan The Life Of Charlotte Brontë. Kohtasin otteen tutustuessani Tuva Korrströmin esseekokoelmaan Osaako nainen ajatella?. Essee Raivoisa kotiopettajatar muun muassa pohtii Brontën kirjailijasisarusten poikkeuksellisia kasvuolosuhteita ja heidän asemaansa naisina ja kirjailijoina. Osasivatko he ajatella ja mikä tärkeintä, oliko heidän tarpeellista tehdä niin? Korrströmin kokoelman nimi kiteyttää osan siitä problematiikasta, josta myös Brontë tuli kirpaisevan tietoiseksi uransa aikana. Brontëlta julkaistiin elinaikanaan kolme romaania, kaikki pseudonyymillä Currer Bell. Näin hän otti hahmon, jonka kykyä ajatella ei kyseenalaistettu. Se, että nainen kirjoittaisi menestysromaanin, olisi epäilemättä herättänyt suurempaa oudoksuntaa kuin se, että mies kirjoitti lähestulkoon elämäkerrallisen tarkasti nuoren kotiopettajattaren syvimmistäkin tuntemuksista. Ajattelevat naiset herättivät oudoksuntaa vielä kauan Brontën kuoleman jälkeen. Vuonna 1862 Helsingissä Schjerfbeckin perheeseen syntyi tytär, joka tulisi kertomaan kaikki ajatuksensa viivoin ja värein. Kirjailija Rakel Liehu on kirjoittanut taiteilijasta elämäkertaromaanin Helene. Liehu kertoo romaaninsa kirjoitusprosessin saaneen alkunsa, kun hän sattumalta kohtasi kirjakaupassa Helene Schjerfbeckin maalauksen hedelmäkulhosta. Yksi kulhon hedelmistä oli kokonaan musta. Lyyrisen proosan keinoin Liehu avasi sanaksi sen viivan, jolla yli 60 vuotta sitten kuollut taiteilija kertoi kaikki ajatuksensa: "Tutkikaa taulujani. Sanon niissä kaiken." Helene Schjerfbeck (1862-1946) maalasi lähestulkoon koko elämänsä ajan, asuipa milloin Hyvinkäällä, milloin Pariisissa. Schjerfbeckin töitä arvostettiin hänen elinaikanaan hyvin vaihtelevasti. Yhä edelleen ne herättävät katsojassaan hämmennyksen tunteita kaikin vahvuuksin. Tapa jolla Schjerfbeck piti päänsä, herättää ristiriitaisia tunteita: hän on yhtäaikaisesti sekä raivostuttavan varomaton että määrätietoisen haavoittuvainen - hyvin samalla tavalla kuin Charlotte Brontë. Huomiota herättävän erivärinen. Sen lisäksi, että lapsi voi olla odotettu tai toivottu, lapsi on myös oletettu. Odottaa ja toivoa voi vilpittömästi ilman tietoa siitä, onko lapsi tyttö vai poika, mutta oletuksella on aina sukupuoli, väri. Banaanit ovat oletettavasti keltaisia, omenat punaisia - joskus ne saattavat olla vihreitä. Jos hedelmä on musta, siinä on jotain mätää. Niin Schjerfbeckin kuin Brontënkin perheessä lapsille oli ennalta asetettu tiettyjä rooleja, odotuksia. Samalla kun tytärten oletettiin olevan tietyn kaltaisia, heiltä oletettiin paljon pois: esimerkiksi yksilölle suotu kaikkein upein lahjakkuus. Nämä pois oletetut asiat olivat aina toissijaisia verrattuna siihen "Jumalan antamaan erityiseen paikkaan", kuten Elizabeth Gaskell naisen asemaa kuvasi. On maailmanajasta, kulttuurista ja tyttärestä kiinni, noudattaako näitä toiveita vai ei. Pieni Helene oli jollain tapaa aivan riemastuttavan rietas, vaikkakaan ei missään määrin ruumiillinen. Laiha lapsi, "ujompi kuin supussa seisovat pienet kuuset", vaitonainen anarkisti ja kamppailija, jonka kaikki kapina oli sormien nivelissä. Brontën perheen lasten taas sanottiin "kasvaneen kuin perunat maakellarissa", sillä Yorkshiren nummien avarassa eivät seisseet edes havupuut. Helenen äiti Olga Schjerfbeck koki loukkauksena sen, ettei hänen tyttärensä halunnut elää samojen normien mukaan kuin hän. Naisen roolin uudistuminen tarkoitti myös entisen perinteen ja jatkumon katkeamista. Olga teki tyttärelleen selväksi, että taiteilijuuden tavoittelu oli naiselle arveluttavaa ja lyhytnäköistä: "Kun Helene palaa rahattomana ulkomailta, hänen ojentuva kätensä pysähtyy kuin iskusta äidin sanoessa: ´Lihaa ottavat ne jotka ansaitsevat.´" Kun isä kehotti 12-vuotiasta Heleneä näyttämään piirustuksiaan, äidin kasvoilla näkyi värähdys. Helenen kummisetä Thomas oli ihmeissään: " ´Herre Gud!´ hän huudahtaa toisen kerran, aidosti ja innostuneesti, ´tyttöhän ei ole vain kaunis, hänhän piirtää kuin Rubens!´ ... ´Magnus myös piirtää´, Olga silmäilee jalopiirteistä poikaansa." Helenen lisäksi ainoa eloonjäänyt Schjerfbeckin lapsikatraasta oli vanhempi veli Magnus. Pojan asema Olga-äidin lempilapsena oli peittelemätön ja oidipaalinen asetelma jätti Helenen vahvasti ulkopuoliseksi. Magnuksen maalausharrastukseen suhtauduttiin suopeasti. Hän opiskeli ja valmistui arkkitehdiksi, avioitui ja turvasi perheensä elannon - teki kaiken, mitä Helene ei. Helene maalasi. Magnuksen vaimon synnyttämät lapset lohduttivat äitiä, jonka kuriton tytär piti kiinni itsenäisyydestään ja intohimostaan taiteeseen. Tyttären samaistuminen samaa sukupuolta olevaan vanhempaan ei toteutunut, joten veli täytti sekä pojalle että tyttärelle asetetut odotukset. Myös Brontën katraan ainoaan poikaan Branwelliin, kohdistettiin suuria odotuksia. Hänestä toivottiin kuuluisaa kirjailijaa tai taidemaalaria. Johtuneeko pastori Brontën kannustusmetodeista vai aivan jostain muusta, että hän joi itsensä hengiltä varsin nuorena. Tyttärensä pastori Brontë sen sijaan tuntui kutistavan näkymättömiin. "Tiesittekös, tytöt, että Charlotte on kirjoittanut kirjan, joka on paljon parempi kuin luulisi!", hänen kerrotaan tokaisseen Kotiopettajattaren romaanin muutaman ensimmäisen luvun luettuaan. Lausahdus kertoo karmaisevan tarkasti, kuinka tyttäriin kohdistetut odotukset olivat jossain aivan muualla kuin taiteen tekemisen alalla. Sekä Brontën että Schjerfbeckin elämää ja taiteilijuutta varjosti eräänlainen syrjäytyneisyys omassa kodissaan. Perhe ei ollut suoranaisen vihamielinen, mutta tietyt omaiset loivat merkittävän kitkan molempien urille. Mietin, olisiko Charlotte kenties päätynyt yhtä lohduttomiin ratkaisuihin kuin Branwell, jos hänen ei olisi täytynyt pakostakin ikään kuin "menestyä salaa", piilottaa taiteeseen liittyvää prosessia ja esittää isälleen pelkkää lopputulosta. Siitäkö tahto alkoi: Saiko vimma vuolla minuutensa pysyväksi taiteen avulla alkunsa siitä liian kapeakatseisesta ennusteesta, jonka tyttäret pakostakin saivat osakseen vain sukupuolensa tähden? Kiellot epäonnistuivat. Rikoskumppaneikseen Charlotte sai kaksi sisartaan, Annen ja Emilyn. Yhdessä ollessaan he kokoontuivat pappilan mahonkipöydän ympärille kuuntelemaan ja arvioimaan toistensa runoja ja muita tekstejä. Myös Helene Schjerfbeckillä oli mahonkipöytänsä: Pariisi. Maalarisisarensa, mm. Helena Westermarckin ja Maria Wiikin, hän oli tavannut Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja myöhemmin Pariisin taidekouluissa, joita hän kiersi 1800-luvun lopussa: "Vaunulasteittain toiveita... ne me taideopiskelijat lähetimme maailmalle... me nuoret, mutta hyvin viisaat, jotka puhuimme taiteesta ja vain taiteesta. ..." Tuva Korrström nimittää Brontën sisarusten tottumusta lukea ja arvostella toistensa tekstejä osuvasti "naiskirjailijoiden verstaaksi". Mielestäni myös maalarisisarusten yhteisö oli tällainen verstas. Naiset Pariisissa eivät ainoastaan puhuneet taiteesta, he myös tekivät sitä, väsymättömästi ja intohimoisesti, vaikka palaute oli vaihtelevaa. Pariisilaiset mieskriitikot puhuivat "sentimentaalisesta biologiasta", jonka mukaan naisen aivoissa oli enemmän tilaa tunteille kuin miehellä. Mutta Helene Schjerfbeck ei tahtonut kuvata kukkasia saati löyhytellä hänen maalauksiinsa kaivattua odeur fémininiä. Hän maalasi hyvinkin arkipäiväisiä asioita ja tapahtumia, ja saattoi häpeilemättä hylätä mallin, joka oli hänen mielestään liian kaunis, siis taiteessa tavanomaisen näköinen. Charlotte Brontën taas kerrotaan kiistelleen sisariensa kanssa siitä, voiko romaanin sankaritar herättää kiinnostusta vaikka ei olekaan kaunis. Kotiopettajattaren romaanin päähenkilö Jane Eyre osoitti omalla tavallaan toteen Charlotten sisarilleen tekemän lupauksen: "Aion näyttää teille sankarittaren, joka on yhtä arkipäiväinen ja pienikokoinen kuin minä itse, ja silti hänestä tulee kiinnostavampi kuin kaikista teidän sankarittaristanne yhteensä." Kotiopettajattaren romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Brontën vimmaan kuvata jotakin yhtä arkipäiväistä ja pienikokoista kuin hän itse sisältyy jotain harvinaislaatuisen vavahduttavaa: ihminen, jolle ensin tolkutetaan, ettei hän ole oikeanlainen, ymmärtää lopulta kaivertaa muihin ihmetystä juuri vääränlaisuudellaan. Tämän toteutti myös Schjerfbeck, joka maalasi vuosina 1878-1945 moniselitteisen ja kaunistelemattoman omakuvien sarjan. Nainen kuvassa on väärän värinen, jopa hänen kankaan pinnassa valtoimenaan väräjävät ominaisuutensa ovat vääriä - mutta mikä tärkeintä, hänen omiaan. Musta väri on pelottavan dominoiva ja se peittää helposti alleen muita, kirkkaita värejä, sellaisia, joita on totuttu pitämään kauniina. Se saattaa levitä hedelmästä viereiseen, siitä edelleen viereiseen - kuin jokin oudosti mieltä ylentävä rutto. Vääränlaisuus vaatii liittolaisia, sellaisia rikoskumppaneita, joissa on itsessäänkin jotain kaltevaa ja oudoksuttavaa, mustaa. Charlotte Brontën ja Helene Schjerfbeckin vanhemmat olivat liian oikeita tajutakseen lastensa oikkujen myönteisiä puolia. Myös yleinen mielipide antoi hyväksyntänsä sille, että naisten taiteeseen suhtauduttiin varauksella. Tämä hankaloitti sekä Brontën että Schjerfbeckin naisverstaiden yrityksiä löytää objektiivinen arvostelija teoksilleen. Samalla se kuitenkin myös vahvisti heidän tietoisuuttaan siitä, kuinka korvaamattomia olivat nämä heidän biologiset tai saman ajatusmaailman jakavat sisarensa, jotka ympäröivät heidät. "Otan kirjan esiin. ... Luen Brontën Humisevaa harjua. ... Kirjassa on uskallusta, ehdottomuutta, ja kirjan kirjoittaja, Emily, kuoli vain 29-vuotiaana." Schjerfbeck hyväksyi kiihkoilematta naisten eriävän aseman taiteilijoina, mutta kuten Charlotte ja muut Brontën sisarukset, hän kieltäytyi lannistumasta. Hän ymmärsi, kuinka arvokasta oli käydä dialogia muiden hänen tavallaan uskaliaiden ja ehdottomien naisten kanssa - olivat he sitten eläviä tai kuolleita. Schjerfbeck ja Brontën sisarukset olivat aikansa mustia hedelmiä. Poikkeuksia realismista, sovinnaisuudesta ja kaikesta, mitä olisi saatettu ennalta olettaa. Väri joka erotti heidät muista, nosti heidät maalauksen huomiota herättävimmäksi yksityiskohdaksi. Mikä tärkeintä, he myös löysivät kaltaisiaan, sävyjen suhteen ennakkoluulottomia. Heidän hauras yhteisöllisyytensä on todiste siitä, ettei ainutlaatuisuuden tarvitse olla yksinäisyyttä: ettei egosentrisyys, toisten mustamaalaaminen ja oletuksien tekeminen sukupuolen mukaan ole hyväksyttävää. Jospa jokainen siis pitäisi tiukasti päänsä siitä, minkä värisistä hedelmistä maalaa tai kirjoittaa tarinansa.
|
