Finlandia-palkinto 2009
Kulttuurineuvos Tuula Arkio 2.12.2009

Hyvät kirjallisuuden ystävät,
kiitän Kirjasäätiötä minua kohtaan osoitetusta luottamuksesta.

Pyyntö toimia tämän vuoden Finlandia-palkinnon valitsijana tuli täytenä yllätyksenä. Miksi minä? Diktaattoriksi!? Markkinoinnin käsikassarana? Suhteeni palkintoon, jossa ei-asiantuntija on ratkaisemassa maan suurimman kirjallisuuspalkinnon? Nämä välittömästi heränneet kysymykset saivat minut pyytämään muutaman päivän miettimisaikaa.

Eräs ystäväni lähetti minulle viestin uutisen kuultuaan: hieno homma, mutta paineita varmaan tulee. Vastasin, etten usko koska en ole kirjallisuuden asiantuntija. Esiraati kantaa asiantuntijavastuun, minulta edellytetään vain omaan makuuni perustuvaa valintaa. Näin ollen suostuminen tältä osin oli lopulta helppoa. Itse asiassa kyseessä on ollut kaikin puolin kiinnostava toimeksianto.

Sitten kysymykseen taidepalkinnoista ja niiden käyttämisestä markkinointiin. Kaikki tiedämme kuinka mahdotonta on taiteessa jaella ykkös- ja kakkospalkintoja. Kuinka mitataan taiteilijoiden ja teosten paremmuus toisiinsa nähden? Olen toki elämäni aikana toiminut ja toimin edelleen monissa kuvataiteen palkintojuryissä, mutta en vielä missään, missä on kyse näinkin kaupallisesta hankkeesta vielä alalla, jolla en ole ammattilainen.
Olen silloin tällöin esittänyt kysymyksen, mitä tapahtuisi jos esim. kuvataiteita, kirjoja, musiikkia, teatteria, tanssia, elokuvia ei olisi enää saatavilla? Mitä tapahtuisi yhteiskunnallemme ja ihmisten henkiselle hyvinvoinnille? Mistä saisimme eväitä jokapäiväiselle elämällemme? Mielestäni kulttuurilla on itseisarvo ihmisen muiden perustarpeiden rinnalla.

Ne taideteoksen edessä koetut hetket, jolloin suuri kiitollisuus ja joskus jopa nöyryys täyttävät mielen ovat ihmisen elämän voimavara. Ne saavat meidät ymmärtämään kuinka paljoon ihminen parhaimmillaan yltää. Voimaa saa siitä, kun on nähnyt tai kokenut jotakin joka räjäyttää tajunnan, saa aikaan huikaisevan elämyksen tai saa oivaltamaan jotakin täysin uutta tai jotain, joka tekee kipeää. Tällaisia hetkiä ovat minulle olleet vaikkapa hiljainen ihmetys Pradossa Goyan Koiran katseen äärellä, Barnett Newmanin The Stations of the Crossin maalausten kohtaaminen Washingtonin National Galleryssä tai José Saramagon Kertomus sokeudesta.

Finlandia-palkinto on myynninedistämispalkinto. Ja mikäs siinä. Niin kauan kun se saa ihmiset lukemaan kirjallisuutta sillä on merkitystä. Se pitää painokoneet pyörimässä, mutta ennen kaikkea se saa ihmiset kulttuurin pariin. Ja jos jollakin taiteilijalla on mahdollisuus saada huomattava rahallinen palkinto niin miksi sitä vastustamaan. Pitkän työurani aikana taiteen parissa en voinut lakata arvostamasta taiteilijoita siitä, että he jaksavat tehdä työtään kaikista toimeentulovaikeuksistaan huolimatta.

Kuitenkin samalla on muistettava, että kun yhä kasvava kulttuurin ja viihteen tarjonta sekä yhä suuremmat tapahtumat keräävät kasvavia yleisöjä niin samalla ne kasvattavat yleisöä vaatimaan aina vain suurempaa ja entistä mediahakuisempaa tarjontaa. Tällöin on vaarana, että taiteesta tulee kertakäyttöinen kulutustuote, jonka arvoa mitataan taloudellisilla mittareilla ja määrillä. Kulutuksesta kulutuksen vuoksi tulee pääasia ja taiteen perimmäinen tehtävä hämärtyy. Siksi yllä kuvatut pohdinnat olivat minulle tarpeen tässäkin tilanteessa.

Ja mitä siis sain luettavakseni. Kuusi päällisin puolin hyvinkin erilaista kirjaa, joista pari olin jo lukenut. Muutamaa muuta lukemaani jäin listalta kaipaamaan.

Kari Hotakaisen, Turkka Hautalan, Marko Kilven ja Tommi Melenderin teokset käsittelevät kaikki suomalaista todellisuutta. Annettu kuva ei ole valoisa. Koveneva työelämä ja markkinavoimat, julkkiskulttuuri, median ääri-ilmiöt, tosi-tv, nettiriippuvuus, väkivalta, rasismi, huumeongelmat vyöryvät ylitsemme. Melenderin teoksen päähenkilö lähtee maasta hakemaan vastauksia muualta, mutta häntä odottaa määränpäässä ehkä vieläkin kovempi todellisuus. Antti Hyry kuvaa myös tätä päivää, mutta teoksessa puhutaankin sitten ihan muista asioista. Merete Mazzarellan faktaa ja fiktiota yhdistävässä Topelius-kirjassa nautin lukea koko kansan satusedän naisasiapohdinnoista, joihin hän joutui tyttäriensä ja näiden tyttärien elämänvalintojen takia. Teos on kiinnostava sukellus vanhenevan Topeliuksen ja hänen aikansa ajatusmaailmaan.

Kari Hotakaisen Ihmisen osa on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Kirjan päähenkilöön Salmeen, elämänsä kirjailijalle myyneeseen ronskiin, juurevaan, pelkäämättömään ja selkeästi ajattelevaan naishahmoon minä ihastuin ikihyväksi. Tämä nainen, joka lähettää lapsilleen neljää eri vuodenaikaa kuvaavissa postikorteissa elämänviisauksiaan ja käsityksiään elämän perusasioista. Joka ei voi ymmärtää maailmanmenoa ympärillään ja joka yrittää saada jotakin tolkkua lastensa raiteiltaan suistuneeseen elämään.
Kirjan lopussa Salme toteaa, että kirjailijan hänelle maksama raha meni hyvään tarkoitukseen ja toivottavasti myös kaikki se, minkä hän kirjailijalle kertoi. Tähän voin vain todeta, että näin kävi kun Hotakainen tämän kirjansa kirjoitti ja Salmen tarinan meille kertoi.

Viidestä tätä päivää kuvaavasta romaanista yksi on lähtenyt omille teilleen. Antti Hyryn romaanissa Uuni lukija seuraa 400 sivun verran uunin muuraamista ja sen valmistumista. Romaani kuvaa tätä päivää, mutta kaukana kaupunkimiljööstä. Tapahtumat sijoittuvat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pohjoiseen, meren äärelle isoon pihapiiriin yhden vuodenkierron aikana. Mitään tämän päivän yhteiskunnallisia ongelmia ei sivuta, isoin ongelma taitaa olla postin jakelujärjestyksen järkevyys.

Hyryn kirjaa lukiessa lukija joutuu aluksi kysymään itseltään miksi ihmeessä pitää lukea satoja sivuja jonkun uunin yksityiskohtaisesta muuraamisesta, asiasta, josta ei edes ymmärrä tuon taivaallista. Lukiessa kuitenkin kirjan merkitys alkaa pikku hiljaa avautua ja sitä tajuaa lukevansa paljon enemmästä kuin mitä arvasikaan.

Tarinan kiireetön kerronta vie mukanaan. Se imaisee mukaansa lähes hypnoottisella tavalla jopa niin, että lukija odottaa malttamattomana Pietarin ja Hannan paluuta Ruotsin matkalta takaisin uunin rakennustöiden pariin.
Hyry kuvaa kiireettömästi ja yksityiskohtaisesti, lakoonista huumoriaan silloin tällöin viljellen, pieniä asioita alkaen eri vaatetuksista ja niiden väreistä, ruoan mauista, kartanon pihan syysmaitikeista ja kaatuneesta tuomesta. Hilla- ja mesimarjaretket ovat tärkeä osa elämää työn lomassa ja ne samoin kuin pihapiiri antavat aiheen hienoihin luontokuvauksiin.

Arjen päivästä toiseen toistuva rytmi yhdessä Hannan kanssa, herääminen aamulla, aamupuuron valmistaminen ja syönti marjojen kera, kuppi kahvia ja pieni lepo, työhön ryhtyminen, sitten lounas, marjasoppaa tai kirkasta lohisoppaa, rieskaa tai orsileipää, juustoa, kielileikettä, kahviasiniraitaisista mukeista. Päivälepo sen jälkeen pikkupirtin puusängyllä anopin virkkaaman neliskanttisista palasista kootun päiväpeiton alla. Puolen tunnin päiväunet jonka jälkeen lipposet jalkaan ja takaisin töihin. Välillä teehetki kurpitsansimenisen sämpylän tai korpun kera. Ikkunasta ulos katsominen herätessä tai uneen vaipuessa saa lähes minimalistisia piirteitä: "Ruutujen takana ulkona on pitkäoksainen rannan mänty. Se on liikkumatta. Nyt heilahtaa oksa".

Työnteon lomassa Hyry laittaa Pietarin pohtimaan lukuisia kertoja olomassaolon merkitystä ja ajan kulumista. Taivas, meri, tähdet saavat omat pohdiskelunsa. Pietari mietti: "Kävelisinkö vai istuisinko kannolla. Siinä on ihmiselle kysymys. Vai muuraisinko uunia. Kun silloin tällöin muuraa niin kohta se siinä on". Tulee mieleen eräs toinen kuuluisa olemassaoloon liittyvä kysymys.

Kirjaa lukiessa alkoi uunin muuraaminen näyttäytyä minulle yhä vahvemmin allegoriana ihmisen elämän rakentamiselle. Mitkä ovat meidän oman elämämme rakennustiilet, missä kulkevat linjalangat joita ei pitäisi ylittää. Sukulaismies Tapani sen oikeastaan sanoo: "Se siinä on oikeastaan siinä muuraamisessa, ei niinkään se, että saa tehtyä tulisijan, sekin on merkittävää, mutta se oppiminen siinä matkalla". Pietari puolestaan toteaa, että "kun ajattelee sitä liikettä, kun ottaa tiilen käteen, laastia toisella kädellä tuohon ja asettaa tiilen, siihen painaa, oikeaan kohtaan, tämä kaikki jää eikä niitä liikkeitä enää ole, mutta tiili on tuossa paikoillaan".

Hyryn kirja on kuvaus ihmisen elämästä maailmankaikkeudessa kaukana pohjoisessa, luonnon keskellä, kuvaus ihmiselämän perusasioista, hyvästä arjesta ja työn tekemisestä käsin. Kohtuullisen ja hyvän elämän rakennuspuista. Ihmisen olemassaolosta ja ajan kulumisesta.

Oloni oli tyven ja hyvä luettuani Uunin. Olkoonkin, ettei meillä useimmilla ole halua eikä mahdollisuuksiakaan Hyryn kuvaamaan elämään, eikä kelloa voi eikä ole syytäkään kiertää takaisin päin niin kuitenkin kirja antoi uskoa siihen, että meistä jokainen voi omilla arvovalinnoillaan vaikuttaa omaan elämäänsä.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi voidessani julistaa Antti Hyryn ja hänen teoksensa Uuni tämän vuoden Finlandia palkinnon saajaksi. Lämpimät onnittelut kirjailijalle.