Finlandia-palkittu Sofi Oksanen
Vanha ylioppilastalo, Helsinki 4.12. 2008


Hyvät kuulijat ja kirjallisuuden ystävät,

Kirjallisuus, taidelaji, ei ole urheilua, jossa voi mitata suoritusten paremmuutta. Siksi kirjallisuuspalkinnot, joissa on useita ehdokkaita, mutta vain yksi voittaja, ovat kirjailijan kannalta tietyllä tapaa kiusallisia, vaikka ne edesauttavatkin kirjallisuuden tuomista yleisön tietoisuuteen, kuten minulle on kerrottu. Kiitän siis Suomen kirjasäätiötä, joka mahdollistaa Finlandia-palkinnon. Koska en ollut kuvitellut moisen kunnian lankeavan osakseni enkä ole vielä ehtinyt toeta asiasta, pidän parhaimmaksi keskittyä puheenvuorossani kiittämään ihmisiä ja tahoja, jotka ovat tehneet kirjailijan työni mahdolliseksi.

Kiitän kaikkia läheisiäni, rakkaita ystäviä ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat suoneet henkistä tukea, lukeneet käsikirjoituksiani, auttaneet taustatöissä ja huoltaneet läppäriäni.

Kiitän valtion kirjallisuustoimikuntaa tämän vuoden apurahasta ja kaikkia muita apurahatahoja kollektiivisesti muista apurahoista, jotka ovat mahdollistaneet sen, että olen voinut toimia vapaana kirjailijana. Huolimatta siitä, että apurahoja jaetaan aina liian harvoille kirjallisuusalan ammattilaisille, Suomen apurahajärjestelmä on kuitenkin kansainvälisesti mitattuna varsin ainutlaatuinen ja tarjoaa mahdollisuuksia monille pienen kielialueen kirjailijoille ja runoilijoille suomenkielisen kirjallisuuden kehittämiseen.

Kiitän Kaija Valkoista, joka oli romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisiä lukijoita ja entistä opettajaani, Pirkko Saisiota, joka ei suuttunut, vaikka kirjoittaminen kiinnosti minua enemmän kuin opiskelu koulussa.

Kiitän agenttiani Nina Eidemiä, joka on tehnyt tehokasta työtä viedessään muille kielialueille näinkin mahdottoman kielialueen kirjailijaa. Uskokaa pois, suomenkielinen romaani, joka kertoo Neuvosto-Viron kolhoosielämästä, ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein kuumin aihepiiri kansainvälisillä markkinoilla.

Kiitän Suomea tämän päivän sananvapaudesta ja toivon Suomen säilyvän maana, jossa sananvapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioitetaan ja puolustetaan huolimatta siitä, että reaalipolitiikka on kyvytön tuomitsemaan ihmisoikeusrikoksia, entisiä ja nykyisiä. Ja huolimatta siitä, että energiapolitiikka ajaa yli sen, mikä muuten olisi eettisesti oikein. Edesmennyt sukulaiseni, tarttolainen kirjailija Gustas Põldman, ei suostunut kirjoittamaan pienintäkään positiivista sanaa Leninistä ja puolueesta ja sai kokea, ettei hänen kirjoilleen löytynyt Neuvosto-Virosta paperia. Hän keskittyi kirjoittamaan luonnosta - turvallisesta aiheesta, mutta hyvin isänmaallisesta rivien välistä. Sekin oli kirjallisen kapinan muoto - ja yksi keino säilyttää virolaista identiteettiä yhteiskunnassa, jonka tarkoituksena oli keinotekoisesti luoda uusi neuvostoihminen. Pienen kansan identiteetti riippuu paljon kielellisestä ja kulttuurisesta vahvuudesta, pitäkäämme siis siitä huolta.

Kiitän Viroa siitä, että Viro onnistui säilyttämään identiteettinsä, kielensä, kulttuurinsa ja itsenäisyystahtonsa vaikeiden vuosien läpi. Kiitän Viroa siitä, että se onnistui kuljettamaan historiaansa suullisena perintönä aikana, jolloin siitä ei voinut kirjoittaa maan sisällä, aikana jolloin ulkovirolaisten tarinat leimattiin propagandaksi. Kiitän Viroa siitä, etteivät miehitykset ja niiden todellisuus onnistuneet lannistamaan maata eikä kansaa, eivät sittenkään, vaikka Viron historia on pitkä surullinen tarina, tyhjä alue Euroopan historiassa, joka on kirjoitettava uudelleen niin, että se ei enää olisi neuvostonarratiivin määrittämää. Sama pätee koko Itä-Eurooppaan.

Kiitän tätä aikaa, jonka ei kuviteltu tulevan. Aikaa, jolloin kirjoittamani tarinat voivat vihdoin olla julkisia tarinoita, kirjoitettuja tarinoita, kirjoiksi painettuja tarinoita. Kiitän kaikkia edesmenneitä ihmisiä, joiden olisin suonut näkevän päivän, jolloin kirjoittamistani asioista voi puhua julkisesti.

En ole koskaan omistanut kirjojani kenellekään, mutta olisin voinut omistaa Puhdistus-romaanini kaikille väkivaltaa kokeneille, naisille, miehille ja lapsille. Oikeus ei valitettavasti yleensä ole heidän puolellaan ja maailmassa hyväksytään passiivisesti käsittämätön määrä väkivaltaa. EU määritteli raiskaukset sotarikokseksi vasta tänä vuonna. Se on edistystä, vaikkakin hidasta.

Toisiksi viimeiseksi asiaksi haluan sanoa sen, että nyt kello kahdeltatoista eduskunnassa päätetään tai ehkä päätettin jo Lex Nokiaksi ja urkintalaiksi kutsustusta laista. Toivon että se ei ole mennyt läpi, vaikka epäilen, että juuri niin on käynyt. Toivon kansalaisilta aktiivisuutta asian suhteen, koska eduskunta on jo osoittanut kelvottomuutensa ja epäluotettavuutensa tietoliikennesuojaan liittyvissä kysymyksissä.

Ja viimeiseksi, mutta ei suinkaan vähäisemmäksi kiitän kustantamoani WSOY:tä, kaikkia WSOY:n ihania ihmisiä yhteisesti, mutta erityisesti kullanarvoista kustannustoimittajaani Harri Haanpäätä.