Finlandia-palkinnon jakotilaisuus 4.12.2008

Finlandia-kirjallisuuspalkinto
Pekka Tarkan puhe 4.12.2008

Julkisuudessa on keskusteltu paljon ja syystäkin Finlandia-palkintojen esiraatien työstä, mutta en aio tässä puuttua palkintopoliittisiin kiistoihin. Puhun mieluummin vuoden parhaista romaaneista ja tietysti ennen muuta voittajasta. Sain käyttööni mielenkiintoisen listan ja luin annetut kuusi kirjaa innoissani. Ne ovat mielestäni tasoltaan korkeatasoisia kirjallisia suorituksia, aina esikoiskirjailija Katri Lipsonin työtä myöten.
Ehdokaskirjoissa kiinnitti huomiota ennen muuta niiden laaja maantieteellinen kirjo. Romaanien näyttämöinä on sekä Euroopan keskuksia, kuten Arne Nevanlinnan Strasbourg tai Sofi Oksasen Berliini, että syrjäisempiä kolkkia, kuten Oksasen Vladivostok tai Katri Lipsonin Murmansk. Kulttuurimaantieteellinen intohimo on erityisen voimakas Olli Jalosen romaanissa, joka luo uudeksi Jules Vernen klassikon Maailman ympäri 80 päivässä ja vie henkilönsä kunnianhimoiselle retkelle Lontoosta valtamerille ja napa-alueille.
Voi vain hämmästellä Suomen kirjallisuudessa tapahtunutta maailman avartumista. Kun aloitin kriitikkona 50 vuotta sitten, ei voinut kuvitellakaan tällaisia maiseman ulottuvuuksia. Silloin Suomen kirjallisuus pysytteli kotimaan kamaralla. Kai Laitisen valitsemien, vuoden 1958 merkittävimpien romaanien näyttämöjä olivat Oulu ja Kuopio, Kuivaniemi, Saarijärvi ja Somerniemi.
Suomi parka! Nykyisissä romaaneissa kotimaa näyttäytyy kovin surkeassa valossa. Pirkko Saision romaanissa suomalaisuutta edustaa televisiotähtenä menestyvä huijari. Juha Seppälän teos taas näyttää Suomen pakkolaitoksena ja toteuttaa eräänlaista tulehtuneen hermon estetiikkaa. Kiintoisampia tuloksia syntyy, kun etäinen todellisuus ja meille tuttu maailma asettuvat vastatusten. Näin käy Arne Nevanlinnan romaanissa, joka soveltaa modernin romaanin aikakäsitystä ja vie eurooppalaisen kulttuurin iäkkään edustajan suomalaiseen hoitolaitokseen. Sofi Oksasen romaanissa suomensukuinen agraarikulttuuri törmää ekspansiivisen suurvallan sortokoneistoon. Olli Jalosen romaanissa taas suomalaiset maailmanmatkaajat ottavat mittaa irlantilaisista kumppaneistaan. Teos arvioi äärimmäisiä inhimillisiä ponnistuksia rakkauden ja kuoleman mittapuulla.
Nämä kolme teosta, Jalosen, Nevanlinnan ja Oksasen romaanit, edustavat mielestäni tämänkertaisten ehdokkaiden parhaimmistoa.
Viime aikoina on tullut tavaksi, että menestysromaaneja, esimerkiksi Jari Tervon tai Kjell Westön teoksia, sovitetaan nopeasti näyttämölle, huolimatta niiden kertovasta laveudesta. Sofi Oksanen on valinnut toisen ratkaisun: hän kirjoitti aiheestaan ensin näytelmän ja sitten sen asetelman pohjalta romaanin. Näytelmän ja romaanin erot ovat olleet hänelle alun perin selvillä. Hän on kirjoittanut, että koska proosassa kaikki tapahtuu lukijan päässä, se tarjoaa mahdollisuuksia ja näkökulmia, joita ei voi toteuttaa näyttämöllä. Hän viittaa siihen, että proosan keinoin syntyy täyteläinen maailma, kuva ajan elämänmuodoista ja yhteiskunnasta.
Oksasen romaani kertoo tuhoista, jotka kommunismi sai aikaan alistaessaan pienen kansan, mutta se tuo historian rinnalle nykyhetken todellisuuden, sen jolle Veronica Pimenoff antoi romaanissaan Maa ilman vettä nimen "neljäs maailma". Se tarkoittaa yhä voimistuvaa kansainvälistä rikollisuutta, joka alistaa ihmiset, varsinkin naiset nyrkkivallan ja ihmiskaupan uhreiksi. Oksanen osoittaa, miten samanlaisia ovat kommunistisen pakkovallan ja nykyhetken kansainvälisen rikollisuuden toimintatavat. Sekä draaman että romaanin näyttämölle rakennettu ihmiskätkö toimii eri aikoina samaan tapaan yksilön ainoana suojana pahuutta vastaan. Oksasen näytelmää hallitsee voima, joka aikanaan siivitti Minna Canthin tuotantoa. Se voima on kirjailijan suuttumus. Canthin Työmiehen vaimossa se sai piinatun naisen nostamaan aseen väärintekijöitä kohti. Näin käy myös Oksasella.
Jyrkkä teko ei romaanissa yksin riitä, ja Oksanen onkin kehittänyt näytelmän asetelmaan myyttisen tason. Suvun naisten kohtalon taustalla on sama yksilöllinen tragedia, jossa ensimmäisen ihmisparin jälkeläiset Kain ja Abel joutuvat vastakkain, kun tuonpuoleinen tyranni palkitsi toisen yritykset samalla kun toiselle ei langennut vähintäkään suosiota. Samassa tilanteessa on Oksasen päähenkilö Aliide, joka häviää sisarelleen taistelun rakkaudesta. Onnettomuuden kirous jatkuu polvesta toiseen, ja kun Aliide menee ottamaan vastaan pahuutta pakenevaa nuorta sukulaistaan, hän ottaa aseekseen viikatteen, keskiajan kuolontanssin luurankomiehen aseen.
Romaanissa raamatullinen myyttiaines sulautuu kreikkalaiseen perinteeseen, antiikin tragediaan, jossa syyttömät ihmiset joutuvat vääjäämättömän kohtalon leikkikaluiksi ja jossa syyllisyys, pelko ja vavistus hallitsevat heidän elämäänsä, sovinnaisen hyvän ja pahan ulottumattomissa.
Jylhän aiheensa Oksanen nivoo vaivattomasti rikkaaseen kudokseen, jossa Viron ensimmäisen tasavallan kulttuuri ja sitä seurannut sairaan ideologian orjuutus näkyvät jyrkkinä vastakohtina. Kertojan suuri kyky aikojen ja paikkojen vivahteikkaaseen kuvaukseen kasvattaa romaanin, samalla kun draama, tragedia antaa teoksen realistiselle ja myyttiselle ainekselle selkärangan, sen ytimen. Kirjan monimielinen nimi Puhdistus on miehittäjien terrorin termejä, mutta viittaa myös sitä seuraavaan vapauden ja itsenäisyyden aikaan. Pohjimmiltaan nimi Puhdistus on kuitenkin peräisin antiikin tragediasta. Se viittaa ennen muuta vanhan kohtalonäytelmän keskeiseen tekijään, jota sanotaan katharsikseksi, puhdistumiseksi. Henkilöiden syytön kärsimys herättää tuskaa ja kauhua, joka lopulta laukeaa vapahdukseen, ankaraan selkeytymiseen.
Kun draaman keskitys ja kerronnan moniulotteisuus yhtyvät, Puhdistuksesta syntyy jäntevä, julma ja ehjä kirja. Oksasen saavutus osoittaa romaanimuodon ehtymättömän elinvoiman. Eläköön romaani, eläköön tämän vuoden Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaja, Sofi Oksasen romaani Puhdistus.