Finlandia-palkinnon jakotilaisuus 4.12.2007 klo 12


Kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola:


"Finlandia-palkinnon loppusuoralla on ollut kuusi teosta, joista jokainen on omalla tavallaan mielenkiintoinen, lukemisen arvoinen. Teokset edustavat romaanikirjallisuuden eri lajeja, mutta niissä on yhteisiä teemoja: perheiden, sukujen kohtalot, sukupolvien väliset suhteet, yksilöiden selviytyminen ja sortuminen, terveen ja sairaan mielen häilyvä raja, taustalla sota ja maailman muuttuminen. Aviolliset ristiriidat, perheväkivalta eri muodoissaan, tekevät rankkoja lukukokemuksia."

Mitä ihmettä?
Eihän tämä ole ollenkaan minun tekstiäni, vaan Paavo Lipposen aloitus vuonna 2005, kun hän oli diktaattorina!
Vuonna 2007 kirjat ovat ihan toisia kuin Lipposen lukemat mutta samat asiat, perheet ja suvut, niiden kohtalot, sukupolvien väliset suhteet, yksilöiden selviytyminen ja sortuminen - nämä teemat ovat tänäkin vuonna yhteisiä nimittäjiä jokaiselle kuudelle, jotka ovat Agneta Aran Det har varit kallt i Madrid, Juha Itkosen Kohti, Jari Järvelän Romeo ja Julia, Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Laura Lindstedtin Sakset ja Hannu Väisäsen Toiset kengät.
Entä terveen ja sairaan mielen häilyvä raja? Ainakin Ara, Järvelä ja Lindstedt käsittelevät enemmän tai vähemmän näitä teemoja.
Taustalla sota tai maailman muuttuminen? Varmimmin Kähkönen ja Itkonen kuuluvat tähän ryhmään.
Aviolliset ristiriidat ja perheväkivalta? Kaikista kuudesta löytyy ainesta myös näihin, vähintäänkin jompaankumpaan.
Finlandia-listan kuuden romaanin perusteella suomalainen pitkä proosa näyttäisi olevan kutakuinkin samassa määrittelytilanteessa kuin kaksi vuotta sitten - siitä huolimatta, että taiteella ja sellaisella viihteellä, joka myöhemmin luokitellaan taiteeksi, on kyky aistia, tunnistaa ja välittää kansakunnan keskeiset ajankohtaiset tunnot selkokielelle, kaikkien tunnistettavaksi.
Kun tämän vuoden Finlandia-valintalautakunta julkisti suomalaisesta uudesta pitkästä proosasta valitsemansa kuusi teosta, se tapahtui heti tuoreeltaan Jokelan koko kansaa järkyttäneiden koulusurmien jälkeen. Tuo tapahtuma joko heijastui tai sen koettiin heijastuneen lopulliseen valintaprosessiin, niin paljon perheiden sisäisiä ongelmia, erityisesti nuorten poikien pahoinvointia, riitti loppusekstettiin, vaikka kotimaiseen kirjasyksyyn mahtui toki muunkinlaisia aiheita.
Jokelan todellisuus ravisteli - näin kuvittelen - Finlandia-esiraadin viimeistelemään oman listansa. Sen jälkeen sisartaiteesta on tullut sivustatukea. Ovathan yhteiskunnallista teatteria kaipailleet saaneet kansalliselta päänäyttämöltämme selvääkin selvemmän viestin siitä, että toivomukseen rajusta sukupolvenvaihdostaiteesta on vastattu.


Kaunokirjallisuus pystyy vastaamaan moniin ajankohtaisiin kysymyksiimme. Siitä huolimatta se ei ole journalismia, ei edes tutkivaa journalismia. Sanataiteen tasokkaana edustajana romaanin pitää näinä nopean muutoksen aikoinakin kestää aikaa. Siinä pitää olla niin paljon klassikon aineksia, että se pystyy puhuttelemaan ja koskettamaan muulloinkin kuin loppuvuodesta 2007. Finlandia-voittajaan ei pidä kuulua parasta ennen -päiväys.

Kuuden romaanin joukosta valitsin kirjan, jossa on mielestäni klassikon aineksia ja joka kestää ja ihastuttaa vielä toisella, jopa kolmannella lukemiskerralla. Kirja on kaikki aistit herättävä lukuelämys nuoren pojan suuresta ja kaikki vaikeudet tieltään raivaavasta kutsumuksesta, Hannu Väisäsen Toiset kengät.

Väisäsen järjestyksessä toisessa Antero-kirjassa murrosikäisen pojan yksityinen kasvukertomus muuttuu yleisinhimilliseksi selviytymistarinaksi, koskettavaksi romaaniksi siitä, miten taiteilija syntyy. Väisänen rakentaa aistivoimaisella, fantastisella kielellään fiktiivisen maailmansa, jonka asukkaita ovat kodin, kaupunginosan, koulun ja lähiseudun hellyttävät, merkilliset, surkuhupaisetkin olennot, niin ihmiset kuin esineetkin. Kaikkea kehystävä kaupunki on kuin keskeneräinen maalaus, jonka neuvokas Antero keskeneräiseksi jättääkin, mutta siitä pystyy tunnistamaan myös ihan oikean Oulun.
Toiset kengät on kirja muistamisesta, maailman taianomaisesta hahmottamisesta. Sen lumo piilee arjen pienissä ja suurissa ihmeissä. Se pystyy myös antamaan vastauksia heille, jotka esittävät tänä päivänä kysymyksiä poikien ja nuorten miesten pahoinvoinnista, ja uskoa heille, jotka toivovat, että sellaisesta on mahdollisuus selviytyä.

Valinnassani oli kolme vaikeutta. Ne eivät olleet Oulu, Oulu ja Oulu.
Ensimmäinen oli kyllä Oulu.
Toiseksi - se täytyy myöntää - nousi lievästi päätalomainen, näennäisen simppeli omaelämäkerrallinen rakenne muutamien vahvojen ehdokkaiden kunnianhimoisten ja taitavien henkilöviritelmien rinnalla.
Kolmas, joka pani vielä miettimään ja empimään, tuli ulkokirjalliselta puolelta. Se oli taiteen keskustoimikunnan Väisäselle myöntämä taiteen valtionpalkinto, jota ei kylläkään annettu nimenomaan tästä kirjasta vaan laajemmista ansioista.
Vaikeuksista ensimmäinen eli oululaisuus oli minulle henkilökohtaisesti vaikein. Epäiliväthän monet Helsingissä ilmestyvän printtimedian edustajat, ettei oululainen voi valita oululaista vetämättä kotiinpäin. En muista nähneeni kertaakaan aiemmin, että yhdenkään helsinkiläisen tämän alan diktaattorin - sitten Kai Laitisen päivien - jääviydestä olisi keskusteltu sen vuoksi, että helsinkiläinen diktaattori olisi ollut estynyt valitsemaan helsinkiläisen kirjailijan hyvää teosta voittajaksi.

Kiitokset Suomen Kirjasäätiölle ainutkertaisesta mahdollisuudesta saada kokea, millaista on olla diktaattori! Kiitokset kaikille niille lukuisille tahoille, jotka ovat yllättäen ja pyytämättä tarjoutuneet auliisti jakamaan minulle neuvojaan ja ennen kaikkea:
Onnea Hannu Väisänen ja pitkää ikää kirjallesi Toiset kengät!