       | Finlandia-palkintoFinlandia-palkinnon jakotilaisuus Palkinnon perustelut Aloitan kysymällä, mitä yhteistä on missikisoilla, akateemisilla virantäytöillä ja kirjallisuuspalkinnoilla? Ja vastaan: näissä kisoissa tehdään aina vääriä valintoja. Niinpä vuoden 2006 Finlandia-palkinnon esiraati jätti tietysti valitsematta syksyn parhaat romaanit. Sen lisäksi valitusta kuudesta teoksesta kaksi on kirjoitettu ruotsiksi, eikä toista ole edes suomennettu. Toinen romaaneista kuvaa ruotsinkielisiä helsinkiläisiä, toinen taas ruotsalaisen pikkukaupungin ruotsinkielisiä ruotsalaisia - kirjaa ei pelasta yksi tarinaa tungettu finnjävel, jolta sitä paitsi puuttuu puukko ja jonka alkoholisoitumisaste jää epäselväksi. Kaiken kukkuraksi kaksi kilpailuun osallistuneen kirjan tekijästä asuu Ruotsissa. Suomalainen kirjailija voi asua Brysselissä, New Yorkissa tai Afrikan Beninissä, mutta ei Ruotsissa. Suomalainen kertomakirjallisuus syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla voimakkaasti kaksivetoiseen ympäristöön. Yhtäältä haluttiin osallistua eurooppalaisten kansakuntien yhteisiin kulttuurisiin saavutuksiin; toisaalta oli tarve korostaa omaperäisen kulttuurin merkitystä kansallisen omakuvan rakennusaineksena. Aina kun suomalainen romaani on hakenut uutta suuntaa, se on hakenut virikkeensä maantieteellisten ja kielellisten rajojensa ulkopuolelta. Eikä sillä oikein ole muita mahdollisuuksia ollutkaan. Romaanin juuret eivät ole suomalaisessa kulttuuriperimässä. Romaani on yleiseurooppalainen innovaatio, joka kehittyi uuden ajan alussa kirjapainotekniikan kehityksen ja uusien eurooppalaisten kielten vakiintumisen myötä. Se oli alusta lähtien monikielinen, monikulttuurinen, moniarvoinen ja kirjallista perinnettä vapaasti käyttävä painotuote, joka mukautui joustavasti paikallisiin kulttuureihin, taipui helposti käännettäväksi, mukailtavaksi ja plagioitavaksi. Se osoittautui myös kannattavaksi myydä. Uusi painokoneen ja markkinoiden kirjakulttuuri oli ylikansallista, ja se näkyi romaanin maailmassa ja muodossa. 1800-luvulla romaani saavutti muotokypsyyden ja nousi kirjallisessa arvossa draaman ja lyriikan rinnalle, sitten niiden ohi luetuimmaksi ja myydyimmäksi kirjalliseksi lajiksi. Sama vuosisata oli myös suuri kansallisten liikkeiden aikakausi, ja terävänäköiset aikalaiset huomasivat, kuinka kätevästi romaani soveltui sanomalehden ohella uutisoimaan, selittämään nopeasti muuttuvaa maailmaa sekä ajamaan oikeaksi koettua asiaa. Koska suomenkielinen romaani syntyi osana kansakunnan rakentamisen ohjelmaa, kehittyi myös se pitkäikäinen snellmanilainen harha, että suomalaisen romaanin historiallisena tehtävänä ja yksinomaisena velvollisuutena on kuvata, kehittää ja jalostaa suomalaisuutta. Tämä harha hajosi vasta 1960-luvun alussa, kun Väinö Linnan Pohjatähti-trilogia kokosi kansallisen hankkeen kirjalliset teemat yhteen, ratkaisi suomalaisen yhteiskunnan suuret ideologiset kiistat ja käänsi katseen tulevaisuuteen, moderniin Suomeen. Uuden vuosituhannen alussa suomalaisella kirjallisuudella on uusi isänmaa, Eurooppa. Se on myös kirjallisuutemme suuri lähde ja jälleen löydetty koti. Myös kaikissa tämän vuoden Finlandia-ehdokkaissa kuultaa maanosan kirjallinen perinne, sen tarinoiden, aiheiden ja muotokulttuurin runsaus, pitkäikäisyys. Henkilöidensä umpisuomalaisuudesta huolimatta Kari Hotakaisen Huolimattomat on klassinen rakkaustarina, joka edustaa hyvin vaativaa kertomisen lajia, ehkä kaikkein vaikeinta, koska se on pitkäikäinen, kaiken kokenut ja kaikkialta tavattava. Markku Pääskysen Vihan päivä ei ole ajankohtaisuudestaan huolimatta raportti nyky-Suomen tilasta vaan lyyrisen kertomuksen perinteestä kasvava yleisinhimillinen kertomus mielen uupumisesta, elegia elämästä luopumisesta. Petri Tammisen Enon opetukset on humoristinen muunnelma ikivanhasta kertomustyypistä, joka tunnetaan suuren opettajan elämäkertana. Laji ei rajoitu Turun seudulle vaan palautuu antiikin Kreikkaan, jossa Sokrateen kaltaisista merkittävistä filosofeista laadittiin opettavaisia kertomuksia. Näiden pohjalta kirjoitettiin myös Uuden testamentin evankeliumikertomukset. Taina Sampakosken Ikoni on niin ikään Suomeen ja Venäjälle sijoittuva moderni muunnelma uusitestamentillisesta tarinasta, jossa Martan, Maria Magdalenan ja Lasaruksen kertomus kuvioidaan uudelleen ikonin kaltaiseksi rakentu-vaan tarinaan. Kjell Westön Där vi en gång gått eli Missä kuljimme kerran on 1800-luvun realistisen romaanin, varsinkin sen ranskalaisen haaran, Stendahlin, Balzacin ja Zolan, perillinen. Se läpivalaisee yhteiskunnan rakenteita ja toimintamekanismeja yhtenä aikakautena, yhdessä kaupungissa, mutta eri yhteiskuntaluokkien kerrostamassa maailmassa. Robert Åsbackan Kring torget i Skoghall esittää nykyaikaisen version toisesta 1800-luvun proosalajista, pikkukaupunkikuvauksesta, jonka mallit palautuvat ranskalaisiin ja venäläisiin alkulähteisiin, Flaubertiin ja Turgeneviin. Perinteisesti pienen yhteisön ahtaan valtahierarkioiden hallitsema pikkuporvarillinen elämä on muuttunut työttömien, pikkuyrittäjien ja syrjäyty-neitten temmellykseksi kirkon ja Konsumin ympäröimällä torilla. Rohkenen laatia yhteenvedon lempirunoilijani Ilpo Tiihosen lempisäkein: "We are Europeans också / vaikkei kaikki sitä hoksoo." Tämän vuoden Finlandia-palkittava romaani alkaa nokkelasti, lähes huomaamatta, eurooppalaisen romaanin vuosipäivänä 16.kesäkuuta, jolla on englanninkielinen nimikin, Bloomsday. Yksityiskohta osoittaa, että romaani on kirjoitettu pienintä piirtoa myöten suurella kirjallisella käsityötaidolla. Se osoittaa, kuinka on mahdollista hallita vaativa kirjallinen perinne ja samalla luoda omasta teoksesta yksilöllinen, omaperäinen. Rakenteeltaan kunnianhimoinen kertomus projisoi vajaaseen 40 vuoteen lukuisia rinnakkaistarinoita, jotka vuorotellen kuvaavat aikakauden yhteiskuntaa. Tarinaa hallitsee ylivaltainen kertoja, ja kaikki kerronnan muodot ja esitystavat - dialogi, kommentaari ja kuvaus - sulautuvat kertojanääneen. Paikoin efektihakuisessa, kaikki sävyt ja sävytykset haltuun ottavassa taidokkaan retoriikan kuvioimassa tyylissä vaihtelevat ruotsi, ranska, suomi ja iskevä helsinkiläisslangi. Romaani avaa näkymän pääkaupunkilaisen ruotsinkielisen väestönosan elämäntapoihin, sen sääty- ja luokkaeroihin. Se liikkuu köyhyyden ja puutteen kortteleissa, mutta nousee sulavasti myös porvariston salonkeihin havainnoimaan sen tapakulttuuria, tätä Suomessa niin ohuena tavattavaa ja niin usein huonosti ymmärrettyä elämänpiiriä. Se katselee upeiden huoneistojen interiöörejä, maalauksia, huonekaluja, kauniita esineitä; se haistelee runsasta ruoka- juomakulttuuria ja koskettelee kauniiden vaatteiden hienoja kuoseja, joiden tunteminen omalla tai toisen iholla voi tehdä ihmisen onnelliseksi. Tätä elämänpiiriä ei kuvata alaviistosta, niin kuin sen suomenkielisessä kirjallisuudessa miltei aina tehdään. Mutta sitä ei myöskään katsella ylhäältäpäin, kaunaisesti tai kyynisesti, niin kuin suomenruotsalaisessa proosassa usein käy. Se avautuu tarkastelijan tasalta, ja se integroituu suomalaiseen yhteiskuntaan niin hyvin kuin vain sitä laajasti tunteva romaanikirjailija tehtävään kykenee. Romaanin keskiössä on kirjailijan kovimman tietotaidon alue, ihmisen mieltä ja ristiin kulkevia motiiveja ymmärtävä henkilökuvaus, joka sidotaan maailmaan niin kuin se on ja niin kuin se tunnetaan. Jos tämä teos rikkoo jotakin valtavirrassa etenevää kirjallista normia, se vain osoittaa, että suomalainen romaani ei ole yksi ja yleisesti hyväksytty traditio, vaan pikemminkin useita erilaisia, keskenään limittyviä, omia ja vieraita. Hyvät kuulijat! Olen puhunut, olette kuulleet, tunnette tosiasiat. Ilmoitan joulun ilosanoman, joka oikaisee kaikki tähänastiset vääryydet ja pyyhkii kyyneleet jopa Yleisradion toimittajien ja Helsingin Sanomain kriitikkojen silmistä. On nimittäin vihdoinkin aika tehdä oikea valinta. Tämän vuoden Finlandia-palkinnon saa Kjell Westön romaani Där vi en gång gått, Missä kuljimme kerran.
|
