Helena Sinervon puhe
2.12.2004 Finlandia -palkintotilaisuus

Helena Sinervo kuvittelee usein kävelevänsä kuun kamaralla. Hänellä on avaruuspuku yllään, hänen koirallaankin on. Hän venyttelee, venyy hitaisiin asentoihin ja katselee kohti maata. Siellä kaukana ilmakehän alla on kaikki se kuohuttava myllerrys, jota hän yleensä pitää tärkeänä, mutta ei juuri nyt, kuussa. Hän katselee maata kuin etäistä karttapalloa, joka on kiedottu sinivihreisiin sifonkihuiveihin.

Jossain huivien alla Pohjoisnavan suunnassa sijaitsee mitättömän pieni niemennyppylä, Suomi. Helsinkiä on mahdoton paikantaa, saati taloa Alppilassa, jossa Helena Sinervo joogaa jäykistyneiden selkälihastensa vetreyttämiseksi, kuvitellen olevansa kuussa. Hän on jännittäjätyyppiä, pakko tunnustaa, näitä kirjallisia ravejakin hän jännittää ja kokee jännittämisensä nöyryyttäväksi. Etääntyvillä mielikuvaharjoituksilla on tervehdyttävä, rentouttava vaikutus.

Helena Sinervo on hämmentävän tietoinen siitä, että hän on menossa kohti kuolemaa niin kuin kaikki elävä. Vuoden sisällä kaksi hänen vanhempaa veljeään on yllättäen ja äkillisesti häipynyt, saappaat jalassa, kuten sanonta kuuluu, osaksi luonnon kiertokulkua. Mutta hänen jäsenissään veri vielä kiertää ja lämmittää niitä, niiden jäykkyys ei ole kuoleman kankeutta vaan seurausta liiallisesta paikallaanolosta ja jännittämisestä. Hän soisi säteilevänsä ympäristöönsä stressihormonien sijaan lämpöä.
Kuolema on rauhoittava asia, hän ajattelee, normi, josta elämä kummallisesti, outoutta hohkaten poikkeaa esimerkiksi keskelle tällaista tilannetta, seisomaan palkintokorokkeella.

Iloitsen siitä, että romaani on löytänyt lukijoita, vaikka siinä seikkailee niinkin epätrendikäs hahmo kuin Eeva-Liisa Manner, jolta puuttuvat kaikki nykyaikana vaadittavat katu-uskottavuuden osatekijät. Pidän sitä hyvänä merkkinä ajanhengen inhimillisyydestä ja kiitän lämpimästi palkinnosta.

Tiedustelut:
Tammi / tiedottaja Sari Havukainen, 09-693 76 312, tai
vt. tiedotuspäällikkö Sinikka Partanen, 09-693 76 347,