Finlandia-palkinnon jakotilaisuus, Helsinki 2.12.2004

Palkinnon perustelut: professori Jukka Sarjalan puhe tilaisuudessa

Vuoden 2004 romaanisato on runsas ja korkeatasoinen. Finlandia-raati luki 114 romaania, mikä on selvästi enemmän kuin vuosi sitten. Valittavakseni annettujen kuuden romaanin joukko on paitsi laadukas myös tasainen. Tunnen olevani etuoikeutettu moneen edeltäjääni verrattuna, sillä olisin voinut myöntää Finlandia-palkinnon kenelle tahansa ehdokkaaksi asetetulle ilman, että olisi riskiä siitä, että palkitsisin suhdanteeseen sopivan onnenkantamoisen. Tuomari Aika on osoittanut, että tällaisiakin kirjoja on takavuosina sujahtanut ehdokkaiden joukkoon. Mieluisaa on todeta, että kokeneet konkarit Veikko Huovisesta lähtien ovat edelleen voimissaan, mutta myös nuoria lahjakkuuksia on jo vertailukelpoisina tulossa suomalaisen proosan kärkijoukkoihin. Sukupolvenvaihdoksesta tuskin on kysymys, vaan pikemminkin rintama laajennee.

Havaintoaineistonani on ollut raadin valitsemat kuusi romaania, joskin syksyn mittaan yritin ennakoida raadin valintoja ja näin tulin tutustuneeksi muihinkin kuin ehdokaslistalle päätyneiden listaan. Kirjailijakunnan kannalta on kiusallista, että kuuden ulkopuolelle on jäänyt laadukkaita teoksia, kun karsinta oli tehtävä hyvien romaanien valikoimasta tavoitteena edustava kokonaisuus.

Historia on vahvasti mukana tämän vuoden kärkiproosassa. Kysymys ei ole siitä, että kuvattaisiin jotain toteutunutta historiallista tapahtumaa, vaan romaaneissa käsitellään yleisinhimillisiä ilmiöitä, jotka eivät ole aikaan sidottuja, kuten kiintymystä, valtaa, turmelusta tai pahuutta. Aikakaudesta toiseen siirtyvät ominaisuudet ovat saaneet konkreettiset hahmonsa menneisyyteen liittyvillä kiinnityksillä. Ehkä puhdas sattuma on vaikuttanut siihen, että tämän vuoden kärkiteoksissa liikutaan niin paljon menneisyydessä. Ehdokkaista vain yksi pysyttelee selkeästi ja kokonaan oman aikamme kuvauksessa ilman takautumia. Rohkenen olettaa, että lukijat odottavat aikalaiskuvauksia ja että myös niitä arvostettaisiin. Esimerkiksi kuluvana syksynä näyttävästi esillä ollut kysymys suomalaisen työelämän olemuksesta sekä työn tai työttömyyden aiheuttamasta ahdistuksesta ovat melkein sivuutettuja aiheita.

Elämäkertaromaanit ovat olleet tämän vuoden raadin mieleen, eikä aiheetta. Elämäkertaromaaniin suhtaudutaan vähintään kaksijakoisesti: toisaalta vaaditaan, että elämäkertojen on perustuttava dokumentoituihin faktoihin eikä romaanikirjailijan vapauksia sallita, toisaalta taas elämäkertaromaania puolustetaan sillä, että faktojen väliin ujutetulla fiktiolla päähenkilöstä saadaan inhimillisempi, mielenkiintoisempi, myös lukijalle enemmän ajattelun tilaa antava. Lukijaa saattaa ärsyttää epätietoisuus siitä, mikä on faktaa, mikä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Lähdeaineistosta riippuu, missä määrin romaanissa puhuu päähenkilö, missä kirjailija.

Mahdollisen elämäkertaromaanien yleistymisen varalta olisi tarpeellista laajemminkin pohtia, miten pitkälle kirjailijalla on oikeus taiteellisiin päämääriin vedoten teetättää tunnetuilla henkilöillä tekoja, joita he eivät ole tehneet tai iskostaa heidän päähänsä ajatuksia tai tuntemuksia, joilla ei ole ollut vastinetta todellisuudessa. Elämäkertaromaanin kirjoittajalta on vaadittava tarkkuutta, tyylikkyyttä eikä hienotunteisuuskaan ole pahasta.

Kaikista elämäkertaromaaniin liittyvistä riskeistä huolimatta tai juuri nämä riskit tiedostaen olen päättänyt antaa vuoden 2004 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon Helena Sinervolle romaanista Runoilijan talossa.

Helena Sinervon aihevalinta on rohkea: hänen piti alun perin kirjoittaa elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista, hyvin arvoituksellisesta, vaikeasti lähestyttävästä kirjailijasta, mutta työn kestäessä hän siirtyi romaanimuotoon. Teosta on luettava fiktiivisenä romaanina; "näinkin olisi voinut olla", kirjailijan valinnat eivät välttämättä ole ainoita oikeita, mutta ne ovat johdonmukaisia kirjan teeman kannalta. Minä-muotoinen kerronta on vaatinut uskallusta, tietämystä ja myötäelämisen taitoa. Poikkeusihmisen ajattelun jäljittäminen intiimejä tuntemuksia myöten on kielentynyt uskottavasti. Kyseessä on Sinervon ensimmäinen romaani; saattaa olla, että hänen kokemuksensa runoilijana on vaikuttanut siihen, että kielenkäyttö on hyvin huoliteltua, ekonomista ja kaunista. Kirjassa on rujoa kauneutta, kaunista rujoutta. Teoksen rakenne on taidokas. Takautumat menneisyyteen, kuten kuvaus todella ahdistavasta lapsuudesta, perustelevat ja selittävät Mannerin myöhempää elämää, silti romaanissa ei ole mitään osoittelevaa. Romaanin tekniikka palvelee kirjan teemaa yksinäisyydestä, vaikeasta itsensä hyväksynnästä, mielen harhoista, horjuvasta ystävyydestä.

Tiedän, että olen valinnut palkinnonsaajaksi romaanin, jonka vastaanotto on ristiriitainen. On kysytty, syyllistyykö lukija kiusalliseen tirkistelyyn, kun kirjailija tuo esille Mannerin elämää riivaavia pimeitä voimia. Eikö riitä, että Eeva-Liisa Manner kirjoitti teksteihinsä sen minkä hän halusi ulkopuolisten tietävän? Sinervon puolustukseksi haluan todeta, että hän on inhimillistänyt poikkeuksellista taiteilijaa, todennäköisesti hän pystyy herättämään mielenkiintoa ei pelkästään 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävää runoilijaa ja kääntäjää vaan myös hänen tuotantoaan kohtaan.

En mielelläni käytä ilmaisua Finlandia-palkinnon voittaja, sillä siitä seuraa johtopäätös, että muut listalle päässeet ja palkinnotta jääneet olisivat häviäjiä. Näin ei todellakaan ole; Pirjo Hassinen on kirjoittanut väkevän teoksen ihmisen mustista voimista, naisen oikeudesta rakastaa vierasta lasta, Mikko Rimminen hekottelee hersyttävästi kolmen nuoren miehen toimettomuudella ja Kallio-nostalgialla, Asko Sahlberg tuo uuden näkökulman kohtalon osuudesta kansalaissotaan, Jari Tervon Myyrä on huikea ja monikerroksellinen romaani vallasta ja turmeluksesta, Erik Wahlströmin mukana Uno Cygnaeuksestakin tulee inhimillinen uudistaja, demokratian rakentaja ja sukupuolten välisen tasa-arvon puolestapuhuja.

Tämän vuoden kirjasadon perusteella on syytä olla ylpeä suomalaisesta kaunokirjallisuudesta.