Finlandia-palkinnon jakotilaisuus

Vanha ylioppilastalo, Helsinki 4.12.2003

Palkinnon perustelut
Kirjallisuudentutkija, kriitikko Mervi Kantokorpi

Kahdeskymmenes kirjallisuuden Finlandia-palkinto myönnetään kirjailija Pirkko Saisiolle hänen romaanistaan Punainen erokirja.

Viimeisten vuosikymmenten myöhäismodernia suomalaista romaania näyttää hallitsevan muunnellen toteutettu monologinen kerronta, joka seuloo muistavia ja puhuvia minuuksia. Nämä kaunokirjalliset identiteettikertomukset palaavat jatkuvasti oman tarinansa totuudellisuuden äärelle. Ne kyseenalaistavat avoimesti yksityisen maisemansa ja haluavat kuin mikrohistoriat haastaa keskusteluun suuren historiallisen kertomuksen. Myös kaikki vuoden 2003 Finlandia-palkinnon ehdokasromaanit palautuvat monologin tai monologisarjan kehykseen. Syntyneet minuudet omistavat kiistatta kertomuksensa ja puolustavat oikeuttaan niiden subjektiivisuuteen. Ja vielä laajentaen - koko vuoden romaanisatoa haravoiva saa puuhata pitkään ennen kuin eteen osuu edes yksi epäsuorasti kerrottu tarina, josta puuttuu puhetta pitävä tarinansa omistava ´minä´.

Pirkko Saision Punainen erokirja on kolmas osa romaanitrilogiasta, joka tutkii kauttaaltaan kirjailijan tarinoitunutta minuutta. Hän kertoo omalla nimellään "Pirkko Saisiosta", väliin etäännyttäen kolmannessa persoonassa, väliin palautuen suoraan monologiin. Tutkimus kutsuu tällaista erisnimen peliin heittävää romaania ´autofiktioksi´ tehdäkseen eron väljempään omaelämäkerralliseen proosaan. Autofiktion herättämät kysymykset kirjallisuuden ja maailman suhteesta ovat kiinnostavimmillaan, kun päästään etäälle sen kertomisen ajasta. Romaanihenkilö "Kaisa Korhonen" on jo nyt täysin fiktiivinen henkilö kirjailijaa nuoremmille sukupolville. Ja jos Punainen erokirja vaikkapa ranskannetaan, samaan tuntemattomuuden armoon astuu koko romaanin väki.

Punainen erokirja on minun lukemanani suuri romaani yksityisen elämäntotuutensa tähden. Sen kertoja puhuu lukijalleen kohtisuoraan mieleensä kuvioituneesta menneestä. Tarinan dramatisoitu muistojen kuvasarja on kuin syövytetty kieleensä. Tiheänä ja ilmaisuunsa kiinnittyneenä se ei voi sietää virheitä. Romaanin kerronnan varmasanaisuus vakuuttaa, sen intensiivinen tunteen voima saa lukijan vastaamaan haasteeseen.

Kirjailija on itse luonnehtinut muotoa ja sisältöä ykseydeksi, josta tekstin elämä syntyy: pulssi on se sana, jota hän toistuvasti käyttää. Tämän elollistetun tekstin sykkeen lukija voi todella aistia. Siinä kaikuu ihmisen äidinkielen ensimmäisyys, sen kestävin arvo yksilön tunteen kielikotina. Romaanin huolella tutkittu fragmentaarinen kerronta tavoittaa muistille ominaisen totuudellisuuden, joka on hetkellinen, paikallinen ja silti tarinaksi hakeutuva. Etäännyttämällä itsensä ja puhumalla usein kuin ulkopuoleltaan kertoja selaa albumiaan kaikilta taistojen vuosilta, niiltäkin joita moni ei ole ollut halukas enempiä kommentoimaan. Kerronta tavoittaa toistuvasti ironian sävyjä, mutta ääni on myös nöyryytyksen tukahduttama 70-luvun historiallisella näyttämöllä.

Esteet kasautuvat nopeasti itsensä seulojan tarinaan, sillä päinvastoin kuin monet tuntuvat ajattelevan, oma elämä on aiheista vaikein. Jonkun toisen keksitty kohtalo alkaa tuntua oikein hyvältä juonelta sillä hetkellä, kun joutuu kysymään itseltään, mitä minä edes kehtaan kertoa ja ketä ylipäätään kiinnostaa juuri minun tapaukseni. Miten puhua kaikkein yksityisemmästä, rakkaudestaan, seksuaalisuudestaan ja niistä ihmisistä joiden kanssa on elänyt ne todeksi. Tai mitä sanoa vanhemmistaan, joita rakastaa epäselvästi muistinsa hämärässä, mutta joiden ymmärtää myös tuottaneen monet minuutensa häpeänurkat. Pirkko Saisiolla on taiteilijan rohkeus, kieli ja sydän kertoa itsensä tarinaksi. Jos taide - kirjallisuus - voi olla terapeuttista ja puhdistavaa, niin tässä se on sitä. Punaisen erokirjan päätöksessä lukija ei enää katso Pirkko Saisiota vaan itseään.