Kirjailija Pirkko Saisio Vanhalla 4.12.2003

Kun Finlandia-palkinto perustettiin vuonna -84, minulta oli ilmestynyt syksyllä romaani Kainin tytär. Sitä ei valittu Finlandia-ehdokkaaksi. Muistan kävelleeni Akateemisen kirjakaupan hyllyjen välissä. Ylimmälle hyllylle oli nostettu Finlandia-ehdokasteokset, joilla oli jonkinlaiset paperista tehdyt kruunut päässään. Tunsin vahvasti, että suomalainen kaunokirjallisuus repesi sinä syksynä kahtia: A- ja B-sarjaan. Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin Finlandia-palkinto on ollut olemassa, olen jäänyt viidesti ehdokkuutta vaille, ja neljästi olen ollut ehdokkaana. Kokemukseni kirjallisuuden kahtia jakautumisesta on syksy syksyltä voimistunut. Niinä syksyinä, jolloin olen tuntenut pudonneeni beesarjalaiseksi, olen verrannut itseäni aasarjalaisiin, etsinyt syitä syrjäytymiselleni ja taistellut nousevaa katkeruutta vastaan. Niinä vuosina, jolloin olen itse pudonnut palkintoehdokkaiden joukosta, olen arvostellut ehdokkaita kovin sanoin. Ei. Minun täytyy olla rehellisempi. Olen haukkunut ja parjannut palkintoehdokkaita kohtuuttomasti, eikä tässä puuhassa ole seuraa puuttunut. Niinä syksyinä, jolloin olen ollut ehdokkaana, on ilooni aina sekaantunut noloutta, merkillistä häpeää. Ja pelkoa. Olen arvannut, että omat sanani lentelevät puukkoina selkääni. Kirjailijan työ on, tämän me kaikki tiedämme, yksinäistä maailman luomista. Se maailma, missä kirjailija kirjoittamisprosessinsa aikana liikkuu, sijaitsee vain kirjailijan omassa päässä. Eikä siinä omaehtoisessa, usein hauraassa maailmassa ole kilpailijoita. Sen takia varsin kohtuuttomilta tuntuvat senkaltaiset kysymykset, kuten Timo Hämäläisen: Kuka kirjailija pystyy tänä syksynä vastaamaan Lars Sundin huutoon? Arvostan suuresti Lars Sundia sekä kirjailijana että ihmisenä, enkä pysty vastaamaan hänen huutoonsa, kuten ei Lars Sundkaan pysty vastaamaan minun huutooni. Tällaiset kysymykset eivät yksinkertaisesti kuulu kirjailijoiden vaan toimittajien maailmaan.

Fredrik Langin kieltäydyttyä Finlandia-ehdokkuudesta näyttää siltä, että tämä syksy saattaisi olla kypsä kirjallisuuden, ja kirjailijoiden, kilpailuttamisen mielekkyyden arviointiin. Ymmärrän Langin argumentointia hyvin. Ilo työn loppuun saattamisesta häiriintyy, kun kirjailija joutuu syksy syksyn jälkeen arvioittamaan asemaansa kotimaisen kirjallisuuden kentässä. Olen keskustellut asiasta kymmenien kollegoideni kanssa ja tiedän, että Finlandia-ehdokkaiden julkistamispäivästä on muodostunut suomalaiselle prosaistille vuoden pahin painajainen. Toki niinkin merkillisesti voi käydä, että paineiden alla kirjailijat saattavat ystävystyä nopeasti ja syvästi. Näin kävi tänä syksynä Leena Landerille ja minulle. Löysimme itsemme julkistamispäivää seuranneen aamuyön tunteina vaihtamassa kokemuksiamme Finlandia-ehdokkuudesta. Leenahan oli ehdokkaana jo kolmatta kertaa. Kokemuksemme ja käsityksemme kilpailuttamisesta olivat harvinaisen yksimieliset, ja tunti tunnin ja lasi lasin jälkeen tarjosimme palkintoa yhä auliimmin toisillemme. Päätimme, että jos palkinto osuu jommallekummalle meistä, on voittajan välittömästi ilmoitettava toiselle voitostaan, tekstiviestillä, niin että häviäjä voi vetää tarvitsemansa ajan happea ennen kuin soittaa voittajalle onnittelunsa. Kun kuulin palkinnon osuneen minulle, lähetin elämäni vaikeimman tekstiviestin. Leena Landerilta kului viestin vastaanottamiseen ja hapen vetämiseen minuutti kolmekymmentäkahdeksan sekuntia. Aika hyvä. Onnittelusoiton jälkeen sain vielä tekstiviestin: I lost the prize but gained a Friend. Eli erittäin vapaasti suomennettuna: palkinto meni, tilalle tuli ystävä. Olen iloinen ja ylpeä nähdessäni, että Leena on täällä tänään.

Arvelen teistä monien ajattelevan, että palkintoshekki kädessä on helppo arvostella kilpailua.

Olen päätynyt siihen, että kukat ja saamani huomionosoitukset otan kiitollisena, huojentuneena ja liikuttuneena vastaan, shekin panen kiertoon.

Toivon, etteivät ne, jotka tekevät vilpitöntä työtään suomalaisen romaanin tunnetuksi tekemiseen, eivätkä ne, jotka ovat ansaitsemansa palkinnon aikaisempina vuosina kuitanneet, kokisi tekoani provokaatioksi. Toivon, että tämä puheeni tulkittaisiin niin kuin sen tarkoitin: vetoomukseksi kirjailijoiden työrauhan ja keskinäisen lojaalisuuden puolesta itse kirjallisuutta ja kirjailijoiden keskinäisiä suhteita repivää kilpailuttamista vastaan.

Punaista erokirjaa niin kuin koko fiktiivistä omaelämäkerrallista trilogiaa ei olisi lainkaan olemassa, ellei minun olisi ollut mahdollista elää sitä elämää minkä olen elänyt. Olen elänyt ajan, jolloin samaa sukupuolta olevan ihmisen rakastaminen on ollut kriminalisoitu, siis rikos, ja ajan, jolloin se on katsottu sairaudeksi, synnistä tietysti puhumattakaan. Usko omaan identiteettiin ja omiin ihmisoikeuksiin ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman niitä käsittämättömän rohkeita ja kapinallisia nuoria ihmisiä, jotka olivat, ja ovat, ystäviäni ja jotka sittemmin perustivat yhdistyksen nimeltä Seksuaalinen tasavertaisuus ry, Seta. Seta voi kirjata saavutuksikseen monia konkreettisiin ihmisoikeuksiin liittyviä vaikutuksiaan, kuten homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin poistamisen, sairausluokituksesta luopumisen, parisuhdelain ja niin edelleen. Mutta kirjailijana minulle Setan merkitys on ollut vielä suurempi. Seta on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi, vapaampi, kaikki arvoja, joissa myös kirjallisuus voi hyvin.

Kiitokseksi siitä tuesta, jota olen Setalta ja Setan jäseniltä saanut ja jota ilman minusta ei olisi koskaan kirjailijaa tullut, haluan ojentaa tämän palkintoshekin Setalle, joka, niin paljon kuin se on saavuttanutkin, ei vielä toistaiseksi ole saavuttanut sitä päämääräänsä, jonka se perustamisensa aikoihin eräänä seitsemänkymmenluvun yönä eräässä Nervanderinkadun yksiössä itselleen asetti: tehdä itsensä nopeasti tarpeettomaksi.