Julkaistu 4.12.2002 klo 12.15

Palkinnon perustelut
Professori Lasse Pöysti

No niin! Tässä seison enkä pois pääse ellen sano jotain. Sanat suussani haluaisivat mieluiten pysyä siellä. Tilanne ei ole herkullinen. Viisi rikosta tulee tapahtumaan lähiminuuttien kuluessa, sillä vuoden 2002 Finlandia-kandidaatit ovat kaikki suurenmoista luettavaa ja niiden asettaminen paremmuusjärjestykseen on mahdottomalta tuntuva tehtävä.

Ratkaistavana on ollut ikään kuin se vanha tuttu kompakysymys: mistä pidät eniten, kantarellista, paistetusta hauesta, persikasta, chateaubriandista, koskenkorvasta vai calvadoksesta? Vaikea vastata, kun eivät ole yhteismitallisia. Kaksi viimeksi mainittua ehkä tavallaan ovat, mutta niillekin makutuomarit asettavat tarkan eron. Tosin ovat syötäviä kaikki, niin kuin kirjatkin kaikki ovat luettavia.

Tottahan on että tiesin tehtävän ongelmalliseksi. Kuitenkin sen vaikeus yllätti loppusuoralla. Olen yrittänyt valmistautua siihen parhaani mukaan. Olen syksyn mittaan, noin sormiharjoitukseksi, lukenut 15-16 romaania, joita pyynnöstäni minulle on lähetetty. Käytänkin tilaisuutta hyväksi ja kiitän sydämellisesti Veikko Sonnista ja Kirjasäätiötä pakettien tulvasta. Kirjoja tuli myös muita teitä. Kokoelma sisälsi sekä tuoreita teoksia että vanhoja Finlandia-voittajia. Olipa joukossa muutama, joka nousi kandidaattien joukkoon. Tästä lukemisesta on mielestäni ollut paljon hyötyä sekä itselleni että tehtäväni suorittamiselle.

Olen arvostanut Finlandia-palkinnon jakotapaa, jossa pätevä raati valitsee ehdokkaat, joista sitten joku tykkääjä tykkää esiin yhden, joku kansalainen, citoyen. Mutta siinä on vaaransa. Kun tykkäämiseen liittyy emootio, on vaarana arvostelukyvyn sekoaminen. Näin oli minun käydä. Onneksi emootion nostattivat kaikki kuusi kirjaa kukin eri tavalla mutta suunnilleen yhtä voimakkaasti.

Kaikki nämä kuusi lukemaani kirjaa ovat jääneet osaksi persoonaani ja tulevat jatkossakin nousemaan mieleen pitkin päivää.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo etenee merkillisen tumman kohtalontuntuisen rytmin varassa, joka vetää lukijaa kirjan ääreen. Jotenkin sain siitä ainakin osavastauksen vanhaan kysymykseen: mistä naiset on tehty. Tässä kirjassa vieläpä nimenomaan: mistä pienet tytöt on tehty. Varhaiskypsyyden kokemaan joutuneen pienen Rakelin silmät eivät jätä minua rauhaan. Näen niissä samanlaista viisautta kuin se minkä luulet näkeväsi vuoden vanhan lapsesi silmissä, kun hän äkkiä rauhallisesti jää katsomaan sinua silmiin ja sinä hätkähdät.

Harri Tapperin Pitkäsuisten suku vie lukijan Sven Tuuvan ja Saarijärven Paavon selän taitse historialliseen maisemaan. Näkökulma ei suuntaudu nykypäivästä sinnepäin vaan päinvastoin: koet seuraavasi tapahtumia kahdeksantoistasataluvun pellonreunasta ja henkilöt piirtyvät silhuetteina taustanaan tulevaisuus. Se oli merkillinen elämys. Ja suomen kieli, jota he käyttävät, hersyttää nauruun ja mielihyvään joka sivua lukiessa. (Onko suomenkielessä sellainen sana kuin hersyttää? Jos ei ole, on Tapperin syytä että käytän sitä.)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kertoo muun muassa omakotitalosta ja sen hankkimisesta. Tunnen asian! Minäkin olen ostanut omakotitalon. Kaksi huonetta ja keittiö. Kipsi, jolla tulisijan reiät oli paikattu myynnin ajaksi rapisi lattialle ensimmäisessä lämmityksessä. Ei enää lämpöä hiilloksesta. Vesi kannettiin sisään ja ulos. Mutta olihan kaivo. Se kuivui aina kun päästiin kesäkuuhun. Kuitenkin siihen kaivettiin letkut ja sähköpumppu. Nyt se kuivui huhtikuussa. Kun putkiliikkeen mies täytti letkuihin siemenvettä, jotta pumppu saataisiin taas käyntiin, kaatoi hän putkeen polttoöljyä veden sijasta. Sitä kun oli jerrykannullinen siinä käden ulottuvilla. Kotiapulainen soitti meille Tukholmaan, että lasten mielestä spagetti maistui kummalta.

Hotakainen on ihan oikeilla jäljillä. Omakotifilosofia ei ole ynnälaskua, tuskin se on edes aritmetiikkaa. Se on toivoa ja toivottomuutta, ihanaa onnentunnetta, raivoa ja kiroilua.

Reko Lundánin Ilman suuria suruja on vaikuttava kertomus siitä, miten rikkaita ihmissuhteet voivat olla, kun niiden luonnollisena moottorina on inhimillisyys kaikesta huolimatta, pohjalla oleva halu toisen ymmärtämiseen ja anteeksianto, ehkä arvokkain ihmisen hyveistä. Kirjaa on vaikea jättää pöydälle, tapahtumien ja kohtaloiden kehittyminen on jatkuvasti mielessä ja pakottaa seuraamaan niitä edelleen.

Anu Kaipaisen Granaattiomena on järkyttävä kertomus sisäisestä voimasta kärsimysten keskellä, sensuaalisesta elämänhalusta ja tahdosta elämän yllätystenkin ymmärtämiseen. Romaanin päähenkilön kiinnostuksen piiri on valtaisan laaja ja sisältää ihmisen mahdollisuuksien koko kirjon.

Kjell Westön Langin suurin vika on, että sitä on niin vaikea jättää käsistään. Sellainen häiritsee ansiotöiden ja muiden tehtävien hoitamista. Hyvänä puolena on sen tapahtumien liikkuminen pääasiassa Helsingissä. Mutta esimerkiksi Töölöntorilla on kirjan lukemisen jälkeen kyllä tarkkaan keskityttävä kaistojen valitsemiseen, kun silmät eksyvät etsimään ympäriltä tutuksi tulleita kohteita. Show-business antaa ajankohtaisuuden tuntua ja Langin kokemus panee miettimään vakavasti tapahtumia lukijan omassa elämässä.

Se, että lopulta tästä loistavasta seurueesta saatoin valita yhden, johtui osaksi siitä, että kirja rakenteeltaan, sävyltään ja tietysti myös aiheeltaan poikkesi muista kandidaateista.

Lukiessa tuli mieleen Shostakovitshin musiikki. Oliko luettu toivoa vai satiiria. Päällekkäiset tapahtumien tulkinnat pakottivat lukemaan edelleen, ja lukiessa nauroi niin, ettei tahtonut tuolilla pysyä, mutta joka naurulta selkä tuli vaan kylmemmäksi ja kylmemmäksi. Jossain keskivaiheen jälkeen lukija kokee joutuneensa ulalle. Syy selviää myöhemmin. Kirjailija on nostanut tarinan sille sopivalle absurdille tasolle, josta se sitten tekee mahalaskun realismin suohon.

Henkilökuvaus, vaikka onkin puuveistosmaista on rikasta, yllättävää ja satiirisen hauskaa. Romaani ei ehkä korostetun ajankohtaisesti analysoi nyky-yhteiskuntaa. Se katselee pidemmästä perspektiivistä, miten tämän päivän maailma on syntynyt.

Suoraan sanoen on tarina välistä karmea. Ja tuntuu todelta.

Miten voi yksi pieni liike, tai joskus pelkkä sana hetkessä muuttaa kaiken.

Mitä ei mies tekisi palauttaakseen onnen, joka erehdyksessä on lipsahtanut veneestä. Kun ei ympyrä muuten suostu neliöksi, on pakko yrittää härkäpäisyydellä ja panemalla kaikki peliin, vaikka juoksisi päänsä mäntyyn. Meteli poukkoilee yhä raastavamman toivottomuuden accelerandona. Kuitenkin kuuluu kirjan lopussa sinisestä autosta vienosti heläjävä C-duuri. Päämäärä on kuitenkin saavutettu. Ympyrä ei enää ole ympyrä, vaan jotakin muuta, jonka vuoksi on taistellut.

Tässäkin kirjassa on mainittava suomen kielen tositaitava käyttö. Vanhana possessiivisuffiksin vihaajana hyrisin mielihyvästä. Kieli on rytmikästä, nasevaa ja kaiken sanovaa. Tässäkin tulee säveltäjä mieleen. Tällä kertaa Mozart, jolla ei myöskään ollut turhia nuotteja paperilla.

Pidin hyvin paljon tästä kirjasta. Jos joku väittää että se että me molemmat, kirjailija ja minä, olemme omakotitalo-rakastajia on vaikuttanut valintaan, se on leimattava pelkäksi perus-teettomaksi panetteluksi.

Saamani tehtävän valtuuttamana minulla on kunnia ensimmäisenä onnitella Kari Hotakaista vuoden 2002 Finlandia-palkinnosta.