       | Raadin puheenjohtajan sanataidekasvattaja Outi-Maria Takkisen puhe tilaisuudessa FINLANDIA JUNIOR -ehdokkaat 2006 Valintalautakunnan perustelut: Henrika Andersson on tehnyt suoranaisen syväsukelluksen kuvatessaan päähenkilönsä Emma Gloria -tytön elämää. Sinänsä tavalliset ainekset, lapsen tilanne koulun pikkujulmassa yhteisössä ja yksinhuoltajaperheen arjessa, suhteet pois matkustavaan äitiin, äidin miesystävään, isovanhempiin, urheilevan veljeen ja etäiseen isään, on kuvattu epätavallisen rikkaasti, hahmottaen myös alitajuista ja rajoiltaan häilyvää toista todellisuutta. Emma Glorian näkökulmasta aikuisten elämä on absurdia, usein itsekästä, typerää ja koomista - siis inhimillistä. Tämän Henrika Andersson tavoittaa terävänäköisesti, mutta vastaansanomattomalla lämmöllä ja huumorilla. Kirjassa on harvinaista tunteiden dramaturgiaa. Yksin jäävän lapsen pelot ja hänen kompastelevat hätävalheensa aikuisten merkillisessä maailmassa ovat varmasti nuorelle lukijalle tuttuja ja auttavat aikuista lukijaa muistamaan millaista todella oli elämä lapsena. Christel Rönns on antanut kirjalle ulkoasun, joka on sen persoonallisen luonteen mukainen. Peili kirjan kannessa hieman pelottavan näköisellä ruusutapetilla ympäröitynä virittää oitis lukijan odotukset.
Nuortenkirjallisuuden perusteemaa - tunteiden ja sukupuolisuuden puhkeamista - käsitellään poikkeuksellisen raikkaalla tavalla, sillä tulevaisuuteen sijoittuvassa romaanissa androgyyneiksi muutetuista ihmisistä vain harvat vapaaehtoiset suostuvat hormoni- ja viettitoiminnan käynnistämiseen. Naispäähenkilön hakeuduttua Äitikeskukseen tuottamaan jälkeläisiä ongelmia ei tuota pelkästään oma mieli ja ruumis, vaan myös testosteronitasoaan manipuloivat vartijat. Naisnäkökulmallaan kirja uudistaa kiinnostavasti kotimaisen tieteiskirjallisuuden traditiota.
Viima on omaperäinen fantasiaromaani, jossa on jopa klassikkoainesta. Viima-pojan koti ilkeine äitipuolineen ja koulu, joka tarjoaa "viimeisen mahdollisuuden" on karrikoitu kutkuttavan särmikkäästi. Viiman ystävät koulun ja muun yhteiskunnan laitapuolella pitävät varhaisnuorten lippua korkealla eivätkä tingi ihanteistaan. Jäljet johtavat Roald Dahliin ja vielä kauemmas, Dickensiin. Silti Viima on aivan lähellä tätä päivää ja suomalaista arkea. "Onnellista loppua en voi teille tarjoilla, sillä tämä ei ole satu..." sanoo Viima itse. Jani Ikosen kuvitus puhuu tyylikkäästi nuorten omaa kieltä. Sami Saramäen tekemän graafisen suunnittelun jäljiltä kirja muodostaa harvinaisen ehyen kokonaistaideteoksen. Parvela, Timo: Keinulauta, kuvitus Virpi Talvitie (WSOY) Keinuminen on osa kokonaisvaltaista ihmiseksi kasvamista siinä missä puhumaan, kävelemään, pukemaan ja leikkimään oppiminenkin. Siksi Timo Parvela tavoittaa Keinulauta-kirjallaan monta eri-ikäistä keinumisen ystävää ja asiantuntijaa, ja pystyy harvinaisen onnistuneesti puhumaan keinumisen kautta elämän peruskysymyksistä hyvinkin abstraktilla tavalla. Tämä kirja on lämmin kaverinetsimistarina, mutta myös seikkailu honkkeleiden, kalakkien, haitaroiden, unnien ja pienten karhujen maille. Ja vaikka välillä varmasti pelottaakin, tarjoaa kirja pitkin matkaa turvallisia poukamia lapsen ja aikuisen välisille keskusteluille: Piin kautta on helpompaa nähdä ja ymmärtää, miksi myös oma elämä menee toisinaan ylös ja sitten taas alas. Virpi Talvitien kuvituksella on kirjassa runsas ja sisällön kannalta merkittävä osuus. Keinulauta on kirjana tasapainoinen taideteos - kuin keinulauta, jota teksti ja kuvitus yhtälailla rytmittävät. Vahvat väritunnelmat, dramaattiset valaistukset ja yllätyksiä tarjoava taitto lisäävät lukemisen jännitystä. Elämän- ja luomisentuskaa kuvaavassa teoksessa seurataan vivahteikkaasti kasvattivanhempiensa luona asuvan Miikan tasapainoilua kaveripiirin luoman kovan roolimallin ja omien tunteiden esiintuomisen välillä. Kirja on hallitun monipuolinen kokonaisuus, jossa Miikan perhetragedia lävähtää niin päähenkilön kuin lukijankin silmille, kun Miika alkaa laatia musikaalin käsikirjoitusta kuusi vuotta aiemmin kuolleen velipuolensa kohtalosta. Menneisyys herättää myös hankalia kysymyksiä: suojelevatko vanhemmat lapsiaan vai lapset vanhempiaan?
Agraari on in niin taiteessa kuin viihteessäkin. Tämä näkyy myös vuoden 2006 kotimaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa. Virpi Saarisen maaseutu on tätä päivää: Tomppa ja äiti yrittävät molemmat etsiä paikkaansa pienessä kylässä, johon he ovat muuttaneet äidin karjakontyön perässä ja jossa toisten äidit ovat työssä pankissa, kaupassa tai kunnantalolla. Äiti löytää itselleen henkireiän teatteriharrastuksesta, kun taas Tomppa ikään kuin sulautuu osaksi ympäröivää pelto-, metsä ja suomaisemaa, eikä hän tunnu olevan kiinni missään eikä kenessäkään. Ei ennen kuin hän löytää hämäränkoiran. Virpi Saarisella on taito kertoa paljon muutamalla sanalla. Lukijalle jää tilaa hengittää, ja happea tarvitaankin, sillä Tompan tarinan kautta Hämäränkoira käsittelee myös jotain olennaisia kysymyksiä kulttuuristamme: Kuinka liukenemme irti kömpelöistä hiusten pörrötyksistä ja kysymyksistä, joihin emme pysty antamaan sellaista vastausta, mitä kysyjä haluaa. Ja miten se, ettei meillä oikeastaan ole mitään sanottavaa, täytetään puheella, ja kun taas olisi paljonkin kerrottavaa, niin vältellään sitä täydellä hiljaisuudella. Ja mihin tällainen väisteleminen
|
