      | Finlandia Junior -palkinto 2003Arja Puikkonen: Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava) Finlandia Junior -palkinnon jako 27.11.2003 Kouluneuvos Kirsti Mäkisen puhe palkintotilaisuudessa: Marraskuun hiljaisessa valossa on ollut etuoikeus saada lukea lastenkirja toisensa jälkeen. Kiitän tästä tehtävästä. Mieleeni on noussut Ilpo Tiihosen runo "Yhteinen tähti" kokoelmasta Jees ketsuppia! Pitkäsilta. Pätkä mies Hetkisen he kuuntelevat Nyökkäävät he toisilleen, Runot ovat lapselle niin arjen hauskuutta kuin kielen mahdollisuuksia avartavaa ihmettä. Joko FST esittää lastenohjelmissaan Stella Parlandin Katastrofer och strofer om slummer och stoj? Hullutteleva leikkimieli vetoaa lapsiin ja lapseen meissä, se on kaikenikäisten perusravintoa. Myös Linda Bondestamin aukeamat olisivat herkullisia televisioruudussa. Runo avaa rytmin salat lapselle. Rytmitajua tarvitaan oppimiseen ja taiteen ymmärtämiseen. Runo antaa suurenmoiset mahdollisuudet eri taiteenalojen, sanataiteen, musiikin, liikunnan ja kuvataiteen keinojen integrointiin. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu Helsingissä on hilpeiden kuvien ja iskevän tekstin ilotulitusta. Punainen potta löytyy yhä uudelleen lastenkamarin riemunkiljahdusten myötä niin kuin piparit tekijäparin edellisessä kirjassa. Helsinki-tuntemus karttuu mukavasti. "Äiti, sä et sanonut, että tää setä on MAN-NER-HEIM", viisivuotias lukija selittää touhuissaan. Tekstin ja kuvien rytmi vaihtelee myös aikuisen iloksi. Jokainen aukeama on hauska kokonaisuus. Levollista kauneutta on Hannele Huovin ja Kirsi Neuvosen faabelikirjassa Gepardi katsoo peiliin. Tällaisia kokonaistaideteoksia pitäisi tarjota myös aikuisten iloksi. Ero lasten- ja aikuistenkirjallisuuden välillä onkin tässä tapauksessa kuin veteen piirretty viiva. Faabeleiden sirot opetukset, loppuaforismit, tuovat hupia nimenomaan aikuisille. Jukka Laajarinne tarjoaa matemaattisia seikkailuja ja sekoiluja kirjassaan Madonluvut kuvittajan Martti Ruokosen verrattomalla avustuksella. Tässä on nyt kirja, jonka soisi pääsevän joka 5. ja 6. luokan matikantunneille niin oppilaiden kuin opettajienkin iloksi. "Lisää, lisää", huutavat oppilaat, ja laskutaito ja nopea hoksaaminen kehittyvät naurua pidellessä. Tästä kirjasta on jokaisella opettajalla aivan erityinen syy kiittää tekijöitä ja kustantajaa. Koulu elää opetusmenetelmiä kehittämällä. Madonluvut on tärkeämpi kirja kuin moni tulee ajatelleeksi. Iloitsen siitä, että esiraati poimi ehdokkaiden joukkoon Madonluvut lajinsa edustajana. Oppikirjat ja tietokirjat muokkaavat koko ikäluokan maailmankuvaa ja käsitystä ihmisen mahdollisuuksista tässä maailmassa. Silti ne eivät pääse edes Vuoden kirjat -luetteloon. Mitä oppikirjoja Suomi lukee? Siitä ei meille kerrota ja lasten- ja nuortenkirjojen suosikeistakin vain harvoin, vaikka Suomessa ilmestyy lasten- ja nuortenkirjoja nykyisin niin runsaasti, että kirjakaupassa kävijää huimaa. Miten kirjat löytävät tien lapsilukijansa käteen, siinä yhteinen ongelmamme. Logistiikka vuotaa monessa kohdin: paikkakunnalla ei ole kirjakauppaa, perheessä ei ole totuttu käymään kirjastossa, koulukirjastossa uinuvat 70-luvun hankinnat. Harvassa kirjakaupassa libristi ehtii pohtia kirjavalintoja mummin tai vaarin kanssa. Kirjakerhot ovat tarpeen harvaan asutussa maassa, samoin koulujen kirjallisuuden opetuksen innovaatiot verkkokeskusteluineen. Patistan kirjailijoita ja kirjaesittelijöitä hakeutumaan maamme senioripiireihin ja eläkeläisten tilaisuuksiin. Siellä ovat alttiit ostajat, ne, joille lapsenlapset ovat kultaakin kalliimpia. Isovanhemmat eivät ole aina verrattomia lukijoita mutta yritystä riittää. Miten kotona arvostetaan lapsen omia kirjoja? Joka lapselle oma kirjahylly! Kustantajat ja huonekaluliikkeet yhteistyöhön, ja mediaan keskustelua siitä, mitä ehkä kuuluu joka lapsen peruskirjastoon. On monia tapoja osoittaa, mitä aikuiset pitävät tärkeänä ja mikä on tämän yhteiskunnan tulevaisuudenohjelma.
Koska olen itse lähinnä tietokirjailija, arvostan fiktiota ja hyvää tarinaa. Tuula Kallioniemen Tule takaisin, pikku nalle tekee lastenhuoneen veitikat pikku kuulijalle tutuiksi, vaikka aluksi Pikkis, Nallukka, Pilottinalle, Lyllerö ja Rautaropotti hieman sekoittuvatkin. Tarina alkaa vetää, ja pian Roope ja kumppanit ovat jo oikeita yksilöitä ennen kaikkea taitavasti kehiteltyjen keskustelujen ansiosta. Herkkua ovat myös Christel Rönnsin kuvat, erityisesti hänen robottitaiteensa. Vuoden 2003 Finlandia Junior -palkinnon saa Arja Puikkosen Haloo, kuuleeko kaupunki. Se on kertomus 10-vuotiaan Annan vastentahtoisesta kesästä sukulaistalossa maalla. Kaikki on ensin kamalaa, lapset ja aikuiset ovat vieraita ja kummallisia, kännykästä ei ole apua yksinäisyyteen. Mitä sitten tapahtuu? Haloo, kuuleeko kaupunki on kotimaisen elokuvan ja kirjallisuuden traditiota, joka lähtee maaseudun ja kaupungin kontrastista. Arja Puikkosen teos välttää kliseet, se ei opeta eikä selitä, sillä tarina kerrotaan taitavasti myös kielen ja ajattelun tasolla 10-vuotiaan tytön näkökulmasta. Emme saa sen vuoksi tietää Annan 11-vuotiaan serkun Nikon vaikeuksien varsinaista syytä. Niinpä Niko vie lukijan omalaatuiseen fantasiamaailmaansa ehdoitta, ilman selityksiä. Ratkaisuihin on yleensä monta syytä, niin nytkin. Arja Puikkosen teos on hyvä, tiivis tarina. Kieli on mutkatonta, se tuntuu suorastaan ainoalta "oikealta" Annan kokemuksia kuvaamaan. Henkilöt saavat kukin oman luonteen kielenkäyttöä myöten. Teoksen keskus on Niko, kuvitelmien outo mestari. Niko on kirjallisuutemme uusi henkilökuva, tärkeä ja lukijan ajatukset käynnistävä. Niko antaa tahtomattaan Annalle voimaa kamppailla omia pelkojaan vastaan ja rohkeutta puolustaa heikompaansa. Ja mikä parasta, Anna löytää tien Nikon kuvitelmiin ja mielikuvitusmaailmaan. Kun Anna lähtee kotiin, Nikon hevoset laukkaavat leikiten auton rinnalla. "Kaviot tuskin koskettivat maata, sipaisivat vain pehmeästi. Siinä juoksi hänen hevosensa. Sekin katsoi juostessaan häntä koko ajan." Mielikuvitus antaa voimaa kestää myös todellisuutta. Arja Puikkosen Haloo, kuuleeko kaupunki on helmi. Kaunis ja kestävä.
|
