Liisa Steinby

Puhe Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa 12.11.2009


Arvoisat kirjailijat, arvoisat kustantajien edustajat, arvoisa yleisö

Olemme kokoontuneet tänne kuulemaan, mitkä kirjat vuoden 2009 Finlandia-raati on valinnut tämänkertaisiksi palkintoehdokkaiksi. Voimme aloittaa kysymällä, miksi tällaisia kilpailuja järjestetään. Kilpailujen osakseen saama julkinen huomio panee ajattelemaan, että kysymys on muustakin kuin kustantajien myynninedistämiskampanjasta. Kirjallisuudelle myönnetään edelleen tärkeä asema kulttuurissamme, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että juuri kirjallisuus on ainoa taiteen laji, jota kaikki oppilaat opiskelevat koulussa ensimmäisestä viimeiseen luokkaan.

Mikä tekee kirjallisuudesta näin tärkeää? Kysymys on relevantti, koska jo joitakin vuosikymmeniä sitten luovuttiin 1800-luvun ja 1900-luvun ensi puoliskon vallitsevasta käsityksestä, jonka mukaan kirjallisuus on kansakunnan kulttuurin ja itsetiedostuksen ydin ja kansallinen itsetiedostus puolestaan perusta ja perustelu sille, että kansakunta on kykenevä myös poliittiseen itsenäisyyteen. 1950-luvun modernismin yhteydessä kirjallisuutta alettiin meilläkin tarkastella ei niinkään kansallisen identiteetin rakentamisesta käsin kuin yhtenä taiteena muiden taiteiden joukossa - kenties kuitenkin sellaisena, joka suoremmin ja selvemmin kuin muut reagoi siihen, mitä yhteiskunnassa, maailmassa, ihmisen maailmassa olemisen tavassa juuri nyt on tapahtumassa. Tätä voisi kutsua eurooppalaiseksi käsitykseksi kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta: kirjallisuudessa oleellista on sen esteettinen ulottuvuus, mutta kirjailija on myös älykkö, joka analysoi ja tarvittaessa kritisoi yhteiskuntaa, asenteita ja elämisen tapoja, mittaa asioita moraalisin mittapuin, etsii ja esittää vaihtoehtoja ihmisen elämiselle.

Kirjallisuuden julkisuuskuvassa ja kirjallisuuden funktioiden käsittämisessä on viime vuosikymmeninä kuitenkin tullut yhä voimakkaammin esille tälle vaihtoehtoinen tarkastelutapa, jonka mukaan kirjallisuus on yksi ajanvietteen muoto siinä kuin television viihdeohjelmien katselu, kokkaaminen, golfin peluu tai shoppailu. Kaikki kirjallisuus sisältöön katsomatta olisi siis viihdettä, jonka tuottamisen syyt ovat kaupalliset. Mikäli tämä näkemys pitäisi paikkansa, ei kirjallisuuspalkintojen jakaminen voisi olla muuta kuin osa viihteen markkinakoneistoa. Onko näin - vai onko relevanttia tehdä eroja itse kirjallisuuden sisällä niin, että jokin osa kirjallisuudesta on vakavasti otettavaa kirjallisuutta, joka pyrkii lisäämään maailman ymmärrystämme, tuomaan kriittisiä näkökulmia elämisen käytäntöihimme ja etsimään vaihtoehtoja, kun taas toinen osa tuottaa meille vain lukuhetken kestävän viihtymiselämyksen?

Viihteen ja vakavasti otettavan kirjallisuuden välisen eron tekemistä on pidetty elitistisenä. Miksei kirjallisuuden parissa saisi viihtyä? Kysymys ei kuitenkaan ole viihtymisestä vaan siitä, onko sisältö triviaali vai ei: jännitetäänkö (esimerkiksi) vain sitä kuka on murhaaja ja miten roistot saadaan kiinni, jolloin hyvän ja pahan, syyttömän ja syyllisen käsitteitä ei kyseenalaisteta, vai tarjoaako sisältö meille jonkin uuden oivalluksen, antaako se meille ajateltavaa, tuoko se näkyviimme jonkin uuden mahdollisuuden elää, toimia, suhteutua asioihin.

Tätä nykyä on tavallista väittää, että kirjallisuus on läpeensä kaupallistunut. Väitetään, että kustantajat, jotka aikaisemmin välittivät kirjallisuuden kansallisesta ja kulttuurisesta tehtävästä, nyt välittävät vain kannattavuudesta, jolloin suositaan erilaisia viihteen muotoja tai kaavamaista sarjatuotantoa. Miltä tämä väite näyttää vuoden 2009 kirjasadon perusteella?

Selvästi viihdekirjallisuuteen kuuluvia teoksia on lähetetty raadille runsaasti arvioitaviksi. Jännityskirjallisuus - dekkari ja trilleri - ovat näistä suosituin laji. Näihin kuuluvissa teoksissa ihmiskuvaus on yleensä mustavalkoista, ja juoni koostuu syyllisten määrittämisestä ja roistojen takaa-ajosta. Muita viihteen lajeja ovat historiallinen romanssi, jossa historiallisessa miljöössä sankari ja sankaritar saavat lopulta toisensa ja paha saa palkkansa, sekä naisille tarkoitettu nykyaikaan sijoittuva viihteen muoto, jota voisi kutsua "naistenlehtiromaaniksi" ja jossa naisen elämän ongelmia käsitellään samalla kepeydellä kuin naistenlehdissä. Moni tällaisista romaaneista, joiden sisältö ei ole huomion arvoinen, on sujuvasti, vauhdikkaasti, jotkut hauskastikin kirjoitettu.

Näitä sisältönsä ja asioiden käsittelytapansa puolesta selvästi viihteeseen luettavia teoksia oli lukemissamme noin 130 teoksessa kuitenkin selvä vähemmistö. Vakavasti otettaviin romaaneihin kuului sotaromaaneja, historiallisia romaaneja ja henkilökuvaromaaneja, joiden kohteena on joku reaalinen menneisyyden tai nykyisyyden henkilö. Niihin kuului myös erilaisia humoristisia tai satiirisia teoksia; sillä satiiri tai huumori ei suinkaan merkitse, ettei romaani voi kuulua vakavasti otettavaan kirjallisuuteen. Loput vakavasti otettavista romaaneista voidaan kenties jakaa henkilösuhteisiin keskittyviin romaaneihin sekä romaaneihin, joissa henkilöiden toimintatapojen ja heidän välistensä suhteiden taustaksi rakennetaan näkyviin joitakin yhteiskunnallis-historiallisia tekijöitä. Kun kysymme, miten ihmisten kokema todellisuus ja nyky-yhteiskunta tulevat esille tämän hetken kirjallisuudessamme, viimeksi mainittu ryhmä nousee eniten huomion kohteeksi.

Muutokset työelämässä ja näiden vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin sekä ihmisen kuvaan itsestään tulevat esille useissa romaaneissa. Tämä tarkoittaa ennen muuta kaikenkattavan kaupallistumisen ja sen mukanaan tuoman ihmissuhteiden välineellistymisen, hyväksikäyttämisen ja hyväksikäytetyksi tulemisen, kokemusta. Kirjoista löytyy uuskapitalistinen yrittäjä, joka hallitsee nurkanvaltauksen, pörssikeinottelun ja oikeaan aikaan tehdyt konkurssit, keinottelija, joka kehittää lähi-ihmissuhteiden kaupallistamisen sisältävän pyramidihuijauksen, hoitoalan yrittäjä, joka saa loistavan idean vanhusten itsepalvelutalosta, ja "nilkki", huumeita ja laitonta viinaa välittävä pikkurikollinen, jonka toiminta on yhtä rationaalisen harkittua kuin kenen tahansa liikemiehen. Kari Hotakaisen, Tommi Melenderin, Jussi Siirilän kirjoissa esiintyy henkilöitä, jotka ottavat tarjottuihin rooleihin kriittistä etäisyyttä ja ovat läpikotaisin kyllästyneitä toimimaan mielikuvien myyjinä tai sarasvuolaisen sisäisen sankaruuden saarnaajina. Romaaneissa nousevat esille rasistiset ennakkoluulot ja rasistinen väkivalta, työttömien ja syrjäytyneiden toivottomuus, mediajulkisuuden poliittiseen ja kulttuurielämään tuomat vääristymät, tyttökauppa ja vanhusten huollon puutteet. Suomi-kuva, joka näissä romaaneissa piirtyy esiin, on kaukana lintukodosta. Voidaan sanoa, että yhteiskunnallisesti "tiedostavassa" kirjallisuudessamme Suomi näyttäytyy lähinnä pahoinvoinnin yhteiskuntana. Läpikaupallistunut, epähumaaniksi koettu maailma kuvataan usein pikemmin kyynisesti ja alistuneesti kuin syy-yhteyksiä osoittaen ja vaihtoehtoja esittäen.

Näkisin, että tämä yhteiskuntaamme - tämänhetkiseen maailmaamme - kriittisesti suhtautuvan kirjallisuuden avuttomuus näkemänsä pahoinvoinnin edessä on yhteydessä siihen, miten juoni tai tarina rakennetaan näissä romaaneissa. Yhteiskuntakriittisessä kirjallisuudessa tapahtumisen kulku seuraa tavallisesti henkilöistä ja heidän välisistään suhteista, heidän pyrkimyksistään ja niistä olosuhteista, joissa he elävät. Esimerkiksi Balzac otti 1800-luvun puolimaissa tehtäväkseen kuvata, miten rahan valta oli Ranskassa syrjäyttänyt perinteiset arvoasetelmat ja valtamekanismit. Hän rakensi romaaninsa siten, että lukija seurasi henkeään pidättäen, miten sankari joutuu turmioon asettamansa vekselin kasvaessa sen siirtyessä kädestä käteen tai miten sankarin arvomaailma ja toimintatapa muuttuvat hänen tullessaan provinssista Pariisiin luomaan karriääriä itselleen. Realistisen, yhteiskuntakriittisen romaanin keskeinen väline oli Balzacille juuri juoni: juonen logiikan kautta paljastui yhteiskunnan toimintalogiikka, joka näin otettiin reflektion ja kritiikin kohteeksi. Suomalaisessa nykyromaanissa ei juonta juuri koskaan rakenneta tällä tavoin.

Hämmästyttävin tämänkertaista Finlandia-aineistoa koskeva havainto onkin, että niissäkin romaaneissa, jotka haluavat puhua tästä maailmasta eivätkä halua vain viihdyttää lukijaa stereotyyppisellä tuotteella, juoni erittäin usein on rikoskirjallisuuden tapaan väkivalta- ja jännitysjuoni. Tämä ei toki koske kaikkia näitä romaaneja, mutta kylläkin suurta osaa niistä. Murhien, itsemurhien, tappojen, kuolemantuottamusten, silpomisten ja vakavien väkivallantekojen täsmällistä lukumäärää vakavasti otettavissa romaaneissa emme tulleet laskeneeksi, mutta arvelen niitä olevan keskimäärin enemmän kuin yksi per romaani. (Jakauma ei ole tasainen: kaikissa niitä ei esiinny lainkaan, monissa taas useita.) Tällöin laskuista on jätetty pois "normaalit" kuolemantapaukset sekä ne väkivaltaiset kuolemat ja onnettomuudet, jotka ovat hyvin motivoituja itse romaanien maailmasta käsin, kuten esimerkiksi kuolemat ja silpoutumiset sotaromaaneissa tai kun romaanissa nostetaan nimenomaan teemaksi väkivaltaisuus jollakin nykyelämän alueella (esimerkiksi kansainvälisessä tyttökaupassa). Muissa tapauksissa onnettomuudet ja väkivallanteot eivät ole motivoituja realistisessa mielessä vaan ainoastaan siinä retorisessa mielessä, että ne hätkähdyttävät lukijaa. Näyttää suoraan sanoen siltä, kuin suuri osa kirjailijoista ajattelisi, että ainoa keino lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi ovat väkivaltaiset juonen käänteet.

Kuolemien ja pahoinpitelyjen kirjo on suuri. Itsemurhan voi tehdä esimerkiksi hirttäytymällä, hukuttautumalla tai ampumalla, murhan tai tapon veitsellä, tyynyyn tukehduttamalla tai pillereillä, työntämällä ihmisen alas jyrkänteeltä tai ulos ikkunasta tai paiskaamalla hänet seinään. Ihminen voi kuolla vahingossa liikenneonnettomuudessa - parhaimmillaan tällaisia onnettomuuksia on neljä yhdessä romaanissa - mutta esimerkiksi myös siten, että äiti pudottaa vauvan kiviportaalle, poika tönäisee tytön vesiliukumäen kaidetta vasten, metsässä juoksija saa tikun silmäänsä ja sitä kautta aivoihinsa, nuori mies tönäisee tyttöystävää niin, että tämä kierii portaat alas ja kuolee, äiti istuu jalka ojennettuna, lapsi kompastuu, törmää seinään ja taittaa niskansa. Silpomisessa ihmiseltä voidaan leikata kieli tai häneltä voidaan iskeä kirveellä sormi, henkilö voi mukiloida toisen tajuttomaksi lyömällä häntä kivellä päähän tai ilman sitä (jolloin lukija voidaan jättää jännittämään, kuoliko asianomainen). Erona dekkareihin on lähinnä, että nyt tappaja, pahoinpitelijä tai toisen kuoleman vahingossa aiheuttaja näkyy voivan olla suurin piirtein kuka tahansa. Toisinaan motivoinniksi tarjotaan henkilön vaikeaa lapsuutta, mutta usein syyksi riittää kiukustuminen, tai sitten kyseessä on silkka onnettomuus. Ihmiset näyttäytyvätkin paitsi hyvin väkivaltaisina myös hyvin helposti rikki menevinä.

Tekisi mieli uskoa, että kirjailijat haluavat tällä ihmisen hauraudella symbolisesti ilmaista nykyihmisen maailmassa olon tunnetta: olemisemme on epävarmaa, haurasta ja onnettomuuksille altista. Ihmisten väkivaltaisuudella toisiaan kohtaan voitaisiin symboloida tilaa, jossa olemme sisäistäneet "heikoin lenkki ulos" -etiikan: meidät on saatu näkemään muut ihmiset kilpailijoina ja saaliina, joita voimme kohdella siten kuin omien päämääriemme kannalta on edullisinta. Uskottavampi kuin tämä symbolinen tulkinta on kuitenkin oletus, että kirjailijat rakentavat romaaneihinsa jännitysjuonen siksi, että he olettavat lukijan tarvitsevan tällaista pitääkseen juonta kiinnostavana. Kirjailijat eivät jaksa uskoa niin kuin Balzac, että paljastamalla juonen kulussa nykyelämän todellista logiikkaa lukijan mielenkiinto voidaan pitää yllä. Ei toisin sanoa uskota kirjallisuuden olevan kiinnostavaa muuten kuin viihteen kaavoja noudattaen. Tämä tekee niistäkin kirjailijoista, jotka voisivat puhua meille merkittäviä asioita nykyihmisestä ja hänen maailmastaan, kaupallisen viihdytyskoneiston osia.


Huolimatta tästä silmiinpistävästä trendistä raadin lukemista kirjoista löytyi kuitenkin useita hienoja teoksia, joissa ihmisen olemista tässä maailmassamme kuvataan ja pohditaan mielenkiintoisella tavalla. Kuusi tällaista, keskenään sangen erilaista teosta on nyt päässyt palkintoehdokkaiksi. Yhdestä valitsemistamme teoksista on syytä mainita tässä erikseen: olemme näet valinneet yhdeksi palkintoehdokkaaksi dekkariksi luokiteltavan teoksen - mikä näyttää olevan räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että olen edellä kritisoinut vakavasti otettavaa kirjallisuutta nimenomaan dekkarisoitumistendenssistä. Kyseinen teos ei kuitenkaan mielestämme ole merkittävä dekkarilajin edustajana vaan päinvastoin dekkarilajin kyseenalaistajana. Siinä ei pääasiassa ole murhamysteerin selvitys ja syyllisen takaa-ajo vaan se, mistä psykologisista ja yhteiskunnallisista edellytyksistä käsin väkivaltarikos syntyy ja miten traumatisoivasti se vaikuttaa kaikkiin niihin, jotka sen kohtaavat. Näin kyseinen teos de-trivialisoi dekkarilajin ja toimii siis juuri päinvastoin kuin ne vakavasti otettavan kirjallisuuden teokset, jotka eivät usko kiinnostavaa juonta voitavan saada aikaan ilman tappamisia ja väkivallantekoja ja vievät näin vakavasti otettavaa kirjallisuutta triviaalikirjallisuuden suuntaan.