Finlandia-palkinnon ehdokkaiden
julkistamistilaisuus, Helsinki, 16.11.2006

FINLANDIA-EHDOKKAAT 2006
Valintalautakunnan puheenjohtaja, kääntäjä Stefan Moster

Romaani ei ole tapa jalostaa omaa elämää, vaan tapa hahmottaa maailmaa. Tähän tarkoitukseen romaani voi käyttää lukemattomia muotoja ja keinoja. Liikkuessaan kuvittamisen ja kuvittelemisen välimaastossa romaani saa olla hauska tai vakava, koominen tai traaginen tai sekä että. Romaani voi olla laaja panoraama, mutta yhtä hyvin se voi keskittyä pienimpään yksikköön. Parhaimmillaan romaani pystyy selittämään yhden ainoan henkilön kautta koko maailman. Jos henkilökuvaus on tehty huolella, se on aina myös edustava.

Romaanin keinot saavat olla vaikeita tai yksinkertaisia, mutta eivät pinnallisia. Tässä yhteydessä voimme sanoa myös niin, että palkinnonarvoinen romaani kaihtaa pinnallisia syy-seuraus-rakenteita ja yrittää tehdä elämän moninaisuudelle ja ristiriitaisuudelle oikeutta. Palkinnonarvoinen romaani ei teeskentele, että maailma on yksinkertainen, vaan näyttää, että asiat ovat monimutkaisia. Koskettamalla kipupisteitä tällainen romaani herättää tunteita ja ajatuksia, koska se muistuttaa meitä siitä, miltä tuntuu olla ihminen. Miltä tuntuu olla ihminen tässä ajassa ja - miksipä ei - tässä maassa.

Mainitsen tässä ajassa ja tässä maassa siksi, että valtaosa tämän vuoden romaaneista sijoittuu nykyaikaan ja Suomeen. Yli sadan romaanin jälkeen ei tunnu kuitenkaan siltä, että lukijoina olisimme saaneet uusia oivalluksia elämän olemuksesta nyky-Suomessa. Romaaneissa esiintyy vain vähän analyyttisyyttä. Välillä näytti suorastaan siltä, että suomalainen romaani hyväksyy maailman sellaisena kuin se on. Harvat hankaavat vastaan, kritiikki on harvinaista. Silmiinpistävää on se, että suurin osa tämän vuoden romaaneista käsitteleekin juuri yksityisongelmia.
Hallitseva teema on perhe, ja hyvin usein lapselle annetaan tärkeä rooli. Ei kuitenkaan niin, että lapsi itse esiintyisi keskeisenä hahmona, vaan hän on enemmänkin eräänlainen kiintopiste, johon identiteettiin liittyvät oleelliset kysymykset kohdistuvat. Aivan kuin uusi suomalainen romaani kääntyisi perusasetelmiin, jotka ovat vielä hallittavissa, koska ne ovat vain muutaman henkilön kokoisia. Jossain vaiheessa lukija huomaa kuitenkin, että omassa päässä muotoutuu vanhanaikainen kysymys: missä on romaanien yhteiskunnallinen ulottuvuus?

En tiedä, onko tämä kysymys edes sallittu. Tiedän kyllä, että kirjailijoilta ei saa vaatia tiettyjä aiheita ja ratkaisuja, päinvastoin, pitää kannustaa jokaisen ikiomaa luovuutta. Mutta toisaalta: jos kirjallisuus luovuttaa yhteiskunnallisen relevanssinsa, se voi pitkällä aikavälillä menettää myös yhteiskunnallis-kulttuurisen erikoisasemansa.
Itse asiassa tärkeintä eivät edes ole aihe tai teema. Varsinainen sanataide on sitä, että löytää sekä aiheeseen sopivat ilmaisukeinot että tekee kiinnostavia valintoja kielen ja rakenteen tasolla. Sitten on vielä jotakin, jonka haluan mainita erikseen, koska se vaivasi lautakunnan jäseniä: hyvin harvoin törmäsimme kiinnostaviin, kiehtoviin ajatuksiin.
Joko on niin, että suomalaisten kirjailijoiden keskuudessa on todella vähän intellektuelleja - tai sitten intellektuellit naamioituvat silloin kun kirjoittavat romaaneja, koska eivät ilkeä näyttää kasvojaan. Minä kyllä ilkeän muistuttaa tässä yhteydessä, että romaani ei ole pelkästään paikka, jossa kerrotaan tarinoita. Se on myös mainio paikka kehittää erilaisia ajatusmalleja ja ajatusvaihtoehtoja, jotka kenties avaavat lukijalle uusia näkökulmia.
Kannattaa nimittäin muistaa se, että suomalaiset lukijat arvostavat ja kunnioittavat kirjoitettua sanaa. Kirjailijoiden, mutta myös kustantajien ja kriitikoiden täytyy pitää huolta siitä, että kirjan arvo säilyy ja kestää.

Suurin osa - yli 80 % - tämän vuoden romaaneista on sellaisten kirjailijoiden kirjoittamia, jotka ovat iältään 35 ja 65 vuoden väliltä. Voisi sanoa, että viisikymppiset hallitsevat kenttää, mutta tärkeämpää on todeta, että Suomessa on edelleenkin mahdollista kehittyä nuoresta esikoiskirjailijasta konkariksi ja kirjoittaa laajakin tuotanto. Erinäisistä vaikeuksista huolimatta olosuhteet ovat siis suhteellisen hyvät: on apurahoja, monipuolinen kustannusmaailma, toimiva kirjastolaitos, elävät kirjamarkkinat, palstatilaa kritiikille.
Eri osapuolten tehtävä on ylläpitää näitä suotuisia edellytyksiä ja vaikuttaa markkinoiden kiihtyvää polarisoitumista vastaan. Tämän lisäksi kirjailijoiden on huolehdittava siitä, että kirjallisuuden taso pysyy tarpeeksi korkeana ja tukemisen arvoisena. Kustantajien tulee julkaista korkeatasoista käännöskirjallisuutta, jotta viitekehys säilyy tarpeeksi laajana. Kriitikoiden kannattaa yrittää täyttää annettu palstatila viitseliäillä ja rohkeilla arvosteluilla. Ja television pitäisi vihdoin tuottaa kirjallisuusohjelmaa, jossa keskustellaan kunnolla, eli myös riidellään kirjoista.

Mutta nyt takaisin tämän vuoden romaaneihin.
Valintalautakunta on sitä mieltä, että suomalaisen romaanin taso on suhteellisen korkea. Valitsimme loppukierroksella kahdestatoista kirjasta kuusi ehdokasta. Se tarkoittaa sitä, että ainakin 10 % vuoden romaaneista on erittäin kiinnostavaa. Meidän mielestämme se on hyvä saldo.
Luku olisi voinut olla jopa parempi, mutta valitettavasti meistä tuntui toisinaan siltä, että monien romaanien, myös merkittävien kirjailijoiden kirjoittamien, muoto ei ole paras mahdollinen. Joko on niin, että kustantajat eivät aina haasta kirjailijoita tarpeeksi. Tai sitten jotkut kirjailijat eivät suostu työlääseen, parhaaseen muotoon johtavaan prosessiin, jossa kyseenalaistetaan omia ratkaisuja.
En tiedä, mikä lopullinen totuus on ja mikä mistäkin johtuu, mutta pidän asiaa sen verran tärkeänä, että uskallan mainita sen tässä.

Kun nyt tarkastelemme tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita, kaikki kriittiset huomautukset unohtuvat heti. Jokainen kirja on sellaisen kirjailijan kirjoittama, jonka kirjallinen intohimo on kunnianhimoa vahvempi ja jonka valmius työstää omaa tekstiä on ilmeisestikin erittäin suuri. Vaikka valintalautakunta ei pyrkinytkään valitsemaan mahdollisimman erilaisia kirjoja, kävi niin, että valitut kirjat tarjoavat kielenkäytöltään, rakenteiltaan ja henkilökuvauksiltaan hyvin laajan kirjon. Ja kaikista kirjailijoista voi sanoa sen, että heillä on juuri se ominaisuus, joka tarvitaan aivan välttämättä, jos haluaa kirjoittaa hyviä romaaneja: he ovat omintakeisia, suorastaan omapäisiä.

Nyt minulla on ilo esitellä teille vuoden 2006 Finlandia-palkinnon ehdokkaat.