Finlandia -palkintoehdokkaat 2002

(julkistettu 14.11. klo 10.00)

Valintalautakunnan puheenjohtaja
Maija Berndtson

Finlandia -palkinnon valintalautakunnan luku-urakka on ohi. Lautakunta, johon ovat kuuluneet toimittajat Eila Tiainen ja Jarmo Papinniemi sekä allekirjoittanut, on nimennyt sääntöjen salliman enimmäismäärän eli kuusi ehdokasta. Ehdokaslistalla on ollut 101 teosta, joista 7 ruotsinkielistä romaania.

Ainakin määrällisin mittarein arvioituna kaunokirjallisuutemme tuntuu voivan hyvin. Julkaistavien teosten määrä on pysynyt viime vuosina suunnilleen ennallaan. On nais- ja mieskirjailijoita, on eri-ikäisiä kirjailijoita, esikoisteoksia ilmestyy ja alueellinen tasa-arvo vaikuttaa hyvin saavutetulta sekä kirjailijoiden kotipaikan että kirjojen tapahtumapaikkojen mukaan. Alueellinen rikkaus näkyy myös kirjojen monimuotoisessa kielessä ja murteiden käytössä.

Vaikka lautakunnan ensisijainen tehtävä on nimetä palkintoehdokkaat, haluaa lautakunta esittää joitakin luonnehdintoja työnsä pohjalta. Kansainvälisiin virtauksiin verrattuna suomalaisen kirjallisuuden valtavirta näyttää käsiteltävien teemojen suhteen kulkevan omaa tietään. Tuntuu että kirjallisuudella on edelleen, snellmanilaista perintöä jatkaen tehtävä kansallisen identiteetin rakentajana. Kotimaa on keskipiste, josta on toki lähdetty naapurimaihin, erityisesti Ruotsiin, jokunen uskaltaa pidemmällekin. Ja muutama kirjailija jopa siirtää tapahtumat kokonaan ulkomaiseen ympäristöön ja kuvaa paikallisia ihmisiä. Paljon tapahtuu nykyhetkessä, mutta usein nykyisyys ja menneisyys lomittuvat. Historialla on vankka sijansa kaunokirjallisuudessa. Edelleen sodat, aina kansalaissotaa myöten, heittävät varjonsa perheiden ja tapahtumien ylle, traumaa ylläpitämässä.

Yksilö on yhä kuvauksen keskipiste, perhe viitekehys, jossa yksilöä tarkastellaan. Tyttäret selvittävät äitisuhdettaan, äidit lapsisuhdettaan, isät ovat joko heikkoja tai perheen tyranneja, ei-toivottu raskaus on vaihtunut lapsen saamisen ongelmiin. Kun lapsia saadaan, alkavat perheen sisäiset vaikeudet, vaimon ja miehen suhde näivettyy, rakkaus häviää. Lapsen silmin tarkastellut teokset tarjoavat ahdistavan kuvan meistä aikuisista. Naiset ovat vahvoja, miehet juovat, seikkailevat ja sekoilevat. Työpaikalla on tiukkaa ja kotona on helvetti. Maailmaa tarkastellaan myös vammaisten ja syrjäytyneiden silmin.

Vaikka jotkin ajankohtaiset asiat, kuten kaksoistornien tuhoutuminen, kettutytöt ja biotieteet esiintyvät, tuntuvat nykyhetken ihmiset elävän tyhjiössä, jossa ensisijaisesti vaikuttavat heidän välisensä suhteet. Yhteiskunnan kuvaamisessa olemme jääneet sodanaikaiseen ja -jälkeiseen Suomeen ja tuntuu kuin emme pääsisi eteenpäin. On helpompi kuvata menneitä vaikeuksia, ihmisten elämää köyhässä Suomessa kuin luoda tämän päivän vauraan ja hyvinvoivan yhteiskunnan monipuolista ja syvää kuvaa ihmiskuvauksen taustaksi. Sellaiset arjen ilmiöt kuin työuupumus, perhe- ja muu väkivalta, yksinhuoltajuus, uusperheet, työttömyys, maahanmuuttajat, talouselämän kriisit, terrorismi, aids eivät juurikaan näy kaunokirjallisuudessa. Lintukotomme elää lähes erillään globaalisuudesta ja kansainvälisestä vuorovaikutuksesta. Varsin vähän johtaa kaunokirjallisuutemme meitä johonkin uuteen ja tuntemattomaan, kohtaamaan jotain itsellemme täysin vierasta.

Jos kirjallisuutemme näyttää olevan teemoiltaan melko perinteistä, on se sitä myös muodoltaan. Nyt ei ole kokeilevan proosan aika, vaikka kehummekin kirjallisuutemme kielellistä rikkautta. Lautakunta kiinnittää huomiota runsaahkoon määrään pienimuotoista taideproosaa, joka on toki taitavasti kirjoitettua, mutta usein varsin hengetöntä.

Pienproosan määrä herättää kirjallisuuden lajityyppeihin liittyvän kysymyksen: Tulisiko novellikokoelmien jälleen kuulua Finlandia-palkinnon piiriin? Eikö juuri novelli olisi muodoltaan se, joka parhaiten vastaisi lyhytjänteisestä ja pirstoutunutta nykymaailmaa? Avartamalla sääntöjä novellien ja jopa proosafragmenttien hyväksymiseen varmistettaisiin, ettei kilpailun ulkopuolelle jää mielenkiintoisia ja kokeellisia kirjoja ainakaan muotoseikkojen takia. Kysymys on tietysti perimmiltään siitä, mikä on Finlandia-palkinnon tavoite. Voi olla, ettei siihen kuulu eikä siihen haluta kirjallisuuden uudistamisen näkökulmaa.

Kaikesta huolimatta lautakunta toteaa, että vuoden kirjasato on niin moninainen, että segmentoitunut yleisö löytää sen joukosta oman tärkeän teoksensa.

Mutta miten poimia esille kuusi teosta, kun palkinto annetaan tunnustuksena "Suomen kansalaisen kirjoittamasta ansiokkaasta romaanista"? Lautakunta on ottanut lähtökohdakseen oman lukukokemuksen. Olemme punninneet kirjoja etsimällä vaikuttavaa lukuelämystä, järjen ja tunteen yhdistelmää, joka on antanut jotain sekä päälle että sydämelle. Erottumiseen joukosta on voinut vaikuttaa myös uusi näkökulma teeman tai tekstin käsittelyssä. Jotain mieleenpainuvaa - on se sitten kielellinen nautinto, uusi oivallus tai vahva tunne-elämys - pitää lukijalle jäädä ansiokkaan romaanin lukemisen jälkeen. Ja myös usko siihen, että tämän kirjan ääreen voin palata joskus myöhemminkin.

Tarjoamme Lasse Pöystin luettavaksi seuraavat teokset:

Pirjo Hassinen: Jouluvaimo. Otava.
Pirjo Hassisen Jouluvaimo on jännittävä ja jännitteinen romaani tyttären ja äidin erikoislaatuisesta suhteesta. Tapahtumat tiivistyvät muutamaan intensiiviseen päivään, joiden aikana menneisyydestä nousevat esiin kätkettyinä olleet kuolema ja seksuaalisuus sekä tiukan uskonnollisen yhteisön aikaansaamat traumat. Hassinen on taidokas tunnelmien luoja, ihmismielen pimeän puolen armoton erittelijä.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. WSOY.
Kari Hotakainen osui kultasuoneen löytäessään romaaninsa aiheeksi suomalaisen asumisen. Asuminen on samalla kertaa arkinen ja äärimmäisen latautunut aihe - koti on elintason mittari, minuuden kuva ja elämäntaistelun näyttämö. Oman rintamamiestalonsa eteen puurtava Matti Virtanen on riemastuttava ja surullinen hahmo, joka kulkee Don Quijoten ja Nummisuutarin Eskon jalanjäljissä.

Anu Kaipainen: Granaattiomena. WSOY.
Anu Kaipaisen Granaattiomena on kouraiseva romaani, jonka sivuilla sykkii tuska. Romaanin kuvaama kipu on sekä fyysistä, henkistä että myyttistä - äiti potee kivuliaita jalkojaan, tuntee tuskaa heiveröisen poikansa tähden ja yhtyy samalla kaikkien aikojen kaikkien äitien murheeseen. Kaipainen on kuin Lemminkäisen äiti, joka kerää menneiden tapahtumien, ajatusten ja ihanteiden kappaleita muistojensa virrasta.

Reko Lundán: Ilman suuria suruja. WSOY.
Reko Lundánin Ilman suuria suruja vie lukijan ahdistavan arkielämän äärelle, mutta ahdistuksen sijasta tästä perheromaanista jää päällimmäiseksi tunteeksi lämpö. Kirjailija kuvaa henkilöitään lähietäisyydeltä ja heidän heikkouksiaan ymmärtäen, niin miesten kuin naistenkin maailmaan eläytyen. Dramaatikkona tunnettu Lundán hallitsee myös romaanimuodon, näkökulmien vaihdokset ja kerronnan rytmin muutokset.

Harri Tapper: Pitkäsuisten suku. Atena.
Harri Tapper särkee suomalaisen historiallisen romaanin perinteen iloisesti ja lukijalle silmää iskien. Pitkäsuisten suku on leikkisä ja yllättävä, nopeista kohtauksista ja terävistä leikkauksista koostuva rapsodia, jossa menneisyys näyttäytyy kaikessa absurdiudessaan. Viisas ja oivaltava, monen sukupolven yli kantava inhimillinen komedia on kirjoitettu herkullisella, omintakeisen rytmikkäällä kielellä.

Kjell Westö: Lang. Söderström & Co/Otava.
Kjell Westös Lang är en hypnotisk läsupplevelse och en fin skildring av tomheten i det nya millenniets mediavärld. Romanens obönhörliga universum erbjuder inga kompromisser, utan personerna är utsatta för omotiverade och slumpmässiga regler. Berättelsen om tv-stjärnan som ramlar av ekorrhjulet är en komprimerad och kritisk tidsbild med ett nyansrikt Helsingfors som fond.

Kjell Westön Lang on hypnoottinen lukukokemus ja erinomainen kuvaus uuden vuosituhannen mediamaailman tyhjyydestä. Romaanin armoton maailma ei tarjoa kompromisseja, vaan henkilöt ovat perustelemattomien, sattumanvaraisten sääntöjen armoilla. Oravanpyörästä putoavan tv-tähden tarina on tiivis ja kriittinen ajankuva taustanaan vivahteikas Helsinki.